Rauhan erakko | Page 5

ovat aikojen kuluessa luoneet ihmisiss? itsess??n, heit? hellytt?en, hienontaen ja heid?n yhteenkuuluvaisuuttaan lujittaen. Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla paljon enemm?n kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehk? se on juuri siin?. Siin?, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehk? siin?kin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.
Mutta mit? min? tied?n? Ehk? on toinen yht? hyv? kuin toinenkin. Ja minun puolestani saakoon kaikki olla ratkaisematta...

II.
Olin seuraavana aamuna toivioretkell? yl?s vuoristoon. Mieleni oli heti her?tess?ni siin? vireess?, ett? minun on siirrytt?v? sinne. Oli sunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mit??n erikoista m??r??; tunsin vain tarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemm?, jollekin toiselle tasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehi? _heid?n_ huipuilleen enk? niit? heid?n tavallaan valloittaa, niin nousenhan, mink? min? jaksan. Miss? ikuinen hanki loistaa kaikkein h?ik?isevimmin, miss? tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en p??se, mutta ehk? kuitenkin niin yl?s, ett? saan jonkin rinteen juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja lev?t? y?ni jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien p??ll?. Niiss? on aina jotakin yl?ilmojen tuoksua, jotakin viile?? pohjolaa, niinkuin merenrantahein?ss? on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyh?? suitsutusta, joka tuntuu vaatteissa viel? p?ivi?, niinkuin pyh?n savun tuoksu kirkonk?vij?ille j?? muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista alttaritauluista ja mielen hartaudesta.
Laakso, j?rvi ja koko vuoristo oli l?htiess?ni viel? aamu-usvan peitossa. Kuului laivain vihellyksi? j?rvelt?, mutta laivoja ei n?kynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisiv?t, ja paimenet huhusivat, mutta niit? itse??n ei n?kynyt. Maailmanliikenne tunnelien suulla, josta sen tie kulki etel?st? pohjoiseen ja p?invastoin, oli sekin k?tk?ss?. Junien kulun s??nn?llisest? kuminasta p??tt?en se kello kyll? k?vi, vaikkei n?kynytk??n sen heilurin liikett?.
Kiipesin jyrk?n rinteen, satakunnan metri? yl?sp?in j?rvilaaksosta, toisen ylemm?n laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston linnaan ja josta sy?ksyi vuoripuro laaksoon, usvan sis??n, niinkuin manalaiseen kurimoon. Kaupungit, kyl?t, kirkot, j?rvi ja sen rannat, kaikki se maailma siell? oli j??nyt kuin pilven alle, t?m? t??ll? pilvien p??ll? oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimm?n auringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yl?ilmojen ja taivaan kanssa.
Tie l?hti suloisessa, viile?ss? aamun paisteessa viem??n vuoripuron vartta, joka milloin hyrsk?hteli pikku nivoina puiden siimeksess?, milloin vilisi tyynemp?n? virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet milloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin linnanpihoiksi. Ylh??lt? sulavien lumien salal?hteist? ruiskahteli suihkuja kuin joistakin katonp??llisist? s?ili?ist?, muuttuen ennen alastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niit? heilauttaessa voivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyj?.
Laakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon per?ll? sininen j??tikk?, ja kuin alttaritaulu sen yl?puolella valkoiset huiput.
On yht'?kki? niin juhlallisen ep?todellista kuin arkena kirkossa. Syntyy ajatus: kuinka eiv?t urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka mit??n? kuinka t??ll? voi olla niin ??net?nt?--t??ll?, jossa voi karjua ja pauhata ja jyrist?, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa? jossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi ry?ps?ht?? koko laakson t?ytt?v?ksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden menness??n kyli? ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus vuoren r?yst??ll? paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa--niin purkautuu ukkonen, jonka r?j?hdykset monistuvat rinteest? rinteeseen loppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, mets?t, r?ykki?t voivat olla niin vaiti, ett? jos niit? ei n?kisi, ei voisi aavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin? Valmistaako se ehk? jotakin yll?tyst?? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa? Katkeavatko pian jotkin herk?t kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen lumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehk? jo ennen iltaa, kaikki toisin?
On yh? enemm?n, niinkuin t?m? kaikki olisi vain haavetta. Todellinen maailma on siell? jossakin n?kym?tt?miss?, kuulumattomissa syvyyksiss?, suuren sumumeren pohjassa, jossa meress? t?m? vuorisaari ui niinkuin Islanti valtameress?, Atlantin ja J??meren vaiheilla. Siell? ovat kaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole tarvis olla miss??n tekemisiss?. On niinkuin joka kerta, kun astuin purteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja piha-aitojen yli hiihdin tiett?m??n korpeen ja korvesta rannattomille soille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, miss? ei ole mit??n oloja eik? suhteita eik? voi synty?k??n. T?m? t?ss? ei kaikessa j?ttil?isvoimassaan tyrkyt? mit??n eik? pakota mihink??n. Ei tarvitse olla mit??n mielipidett? mist??n, ei ratkaista mit??n, ei olla mill??n kannalla mist??n. Ajatukset tulevat ja menev?t, sattumalta, ilman mit??n aihetta ja ilman mit??n yhteytt? toistensa kanssa. Niinkuin linnut oksalle ja oksalta pois--joka kyll? liikahtaa, mutta jolle on yhdentekev??, mik? sit? liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En tied?, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyll?, omiksi iloikseen, ja terveht?v?t vain ohimenness??n. On suloista olla niiden kanssa t?mm?isiss? rauhallisissa, miellytt?viss? suhteissa--ne kun tavallisesti kiusaavat ja painavat.
Ei kukaan kysy, mit? uskon vai enk? usko mit??n. Ei mik??n omassa itsess?ni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin min? tuntisin voivani uskoa mihin hyv?ns?, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten haaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta, tuhatvuotisesta valtakunnasta--joihin he tuskin itsek??n uskoivat, vaikka koettivat siit? innostua.
Tuolla on Wildspitze. He ovat ehk? parhaillaan siell? valloittamallaan huipulla tai ehk? jo, k?ytt?en hyv?kseen aamukylm?n aikaa, astelevat sielt? alas hauraita hankisiltoja my?ten j??tik?iden kuolemankuilujen yli. Mit? he n?kiv?t? Peittik? usva n?k?alan? Oliko koko heid?n retkens? siis siihen n?hden turha? Mutta j?ih?n tyydytykseksi ainakin se, ett? he tiesiv?t tehneens? kaiken, mik? oli heid?n voimissaan. Olihan siin?kin. Onhan el?m?n suurin ilo enemm?n pyrkimisess? kuin