Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta | Page 7

voidakseen sitten seurata omia
heimolaisiaan. Hänen säärensä ei ole vielä niin terve, että hän voisi
kulkea niin nopeasti."
"Puhuitteko hänen kanssaan?" kysyi Peter.
"Autoin häntä alas lammikolle, sillä rantaäyräs oli niin korkea, ettei hän
voinut yksin kulkea sitä pitkin."
"Olipa onni, ettei meidän miehet huomanneet teitä," sanoi Peter.
"Meidän kapteenimme on niin peijakkaan tarkka. Hän olisi siinä
paikassa ampunut teidät, jos hän vain olisi nähnyt teidän hulluttelevan
haavoitetun neekerin kanssa. Olipa se onni, ettette joutunut hänen
tielleen."
"Nuoret korpit saavat lihaa ravinnokseen," sanoi vieras kohottautuen
suoraksi, "ja jalopeurat menevät virralle sammuttamaan janoaan."
"Jaa -- niin --" sanoi Peter, "mutta sitähän emme voi estää!"
He olivat taas ääneti vähän aikaa. Sitten Peter jatkoi, huomatessaan että
vieraalla ei näkynyt olevan halua puhelemaan: "Kuulitteko siitä
hassusta kujeesta Bulwayon tiellä tässä tuonoin, kun ne kolme neekeriä
hirtettiin vakoojina? Minä en ollut itse siellä, mutta yksi meidän pojista
kertoi, kuinka he pakoittivat neekerit hyppäämään alas puusta ja itse
hirttämään itsensä. Yksi ei mitenkään tahtonut hypätä, ennenkuin sai
hyvän annoksen haulia selkäänsä, ja sittenkin hän tarttui vielä oksaan,
niin että piti ampua irti hänen kätensä siitä. Hän ei ollut ihastunut
hirttäytymiseen. Minä en tietysti vastaa, että se on totta, koska en ollut
itse siellä, mutta niin yksi pojista kertoi. Toinen meikäläisistä, joka oli
silloin Bulwayossa, mutta joka ei nähnyt, kun neekereitä hirtettiin,
sanoi että heihin ammuttiin sen perästä, kun he olivat hypänneet, että
he kuolisivat. Minä --"
"Minä olin siellä," sanoi vieras.
"Todellako?" sanoi Peter. "Minä näin kuvan neekereistä roikkumassa

puussa, ja meidän pojat ympärillä tupakoiden, mutta en minä
huomannut teitä siinä. Te olitte kai juuri lähtenyt pois."
"Minä seisoin heidän vieressään kun heidät hirtettiin," sanoi vieras.
"Todellako?" sanoi Peter. "Minusta ei ole lystiä katsella sellaista.
Muutamista ei mikään ole niin lystiä kuin katsella, kuinka neekerit
potkivat, mutta minä en voi sietää sitä. Se panee voimaan pahoin. Ei se
ole pelkurimaisuutta", vakuutti Peter nopeasti, sillä hän pelkäsi että
vieras saisi huonon käsityksen hänen rohkeudestaan. "Jos on kysymys
ampumisesta ja taisteluista, niin kyllä minä olen mukana. Voin lyödä
vetoa, että olen tappanut yhtä monta neekeriä kuin kuka tahansa
meikäläisistä. Mutta piiskaamista ja hirttämistä en voi sietää. Se riippuu
tietysti siitä, miten on kasvatettu. Äiti ei koskaan antanut tappaa meidän
hanhiakaan. Ne kuolivat vanhuuttaan ja me käytimme vain höyhenet ja
munat. Ja hän sanoi alituiseen minulle: 'elä lyö pienempää, elä lyö
heikompaa, elä lyö ketään joka ei voi lyödä sinua yhtä kovaa takaisin!'
Kun tuommoista alituiseen toitotetaan korviin, ei siitä pääse ikinä
maailmassa. Kerran meikäläiset olivat ampuneet neekerin. He kertoivat,
että hän istui hiljaa kuin kivipatsas, käsivarret säärien ympäri.
Muutamat meidän väestä antoivat hänelle korvapuusteja ennen
ampumista. Tuollaista en minä voi sietää. Se nostattaa pahaa elämää
tänne." Peter painoi kädellään sydänalaansa. "Kyllä minä ammun
vaikka kuinka monta, vallankin kun he juoksevat pakoon, mutta heitä ei
pidä sitoa kiinni."
"Minä olin siellä, kun tuo mies ammuttiin," sanoi vieras.
"Oh -- te näytte olleen joka paikassa," sanoi Peter. "Oletteko nähnyt
Cecil Rhodesin?"
"Olen nähnyt hänet?" sanoi vieras.
"_Hän_ se on kuolema neekereille," sanoi Peter Halket lämmitellen
käsiään. "Sanotaan että kun hän oli pääministerinä siirtomaassa, hän
koetti säätää semmoisen lain, joka antaisi isännille oikeuden ruoskittaa
neekeripalvelijoitaan, kun nämä tekivät jotain epämieluista. Mutta
muut englantilaiset eivät suostuneet siihen. Mutta täällä hän voi tehdä
mitä ikinä hän tahtoo. Siitä syystä niin moni tahtoisi, että häntä ei
lähetettäisi pois. He sanovat näin: jos tänne asetetaan englantilainen
hallitus, niin se antaa neekereille maata. Ja sitten se antaa heille
äänestysoikeuden ja sivistystä ja kasvatusta ja kaikenmoista sellaista.
Mutta Cecil Rhodes hän pitää ne peijakkaat kurissa! Hän sanoo

_pitävänsä enemmän maasta kuin neekereistä_. He sanovat että Cecil
Rhodes jakaa maan meille ja pakoittaa neekerit tekemään työtä meidän
maallamme, kysymättä rahtuakaan heidän tahtoaan. Ja sehän on aivan
yhtä edullista kuin orjien pito. Eikä näistä edes tarvitse pitää huolta
vanhoilla päivillä. Minä olen Rhodesin puolella. Se on helkkarin hyvä
tuuma. Emme me tule tänne työtä tekemään, sitä kyllä voi tehdä
Englannissakin. Me tulemme tänne hankkimaan rahaa, ja kuinka me
sitä saamme, elleivät neekerit tee työtä meille, tai ellemme perusta
yhtiötä? Hän on kuolema kaikille neekereille, tuo Rhodes!" sanoi Peter
miettiväisenä. "Sanotaan, että jos tänne asetetaan brittiläinen hallitus, ja
jos sitten sattuisi lyömään neekeriä ja siitä olisi pahempia seurauksia,
niin paikalla siitä syntyisi oikeudenkäynti ja kaikenlaista harmia. Mutta
Cecil se on poika, joka ei semmoisesta välitä niin mitään, kunhan vain
ei _häntä_ panna välikäteen."
Vieras katsoi kirkkaita liekkejä, jotka kohosivat korkealle tyyneessä
yöilmassa. Sitten hän äkkiä säpsähti.
"Mitä nyt?" sanoi Peter. "Kuuletteko mitään?"
"Kuulen etäältä itkua," sanoi vieras, "ja lyöntejä. Ja kuulen miesten ja
naisten kutsuvan minua."
Peter kuunteli tarkkaan. "En voi kuulla yhtään mitään", sanoi hän. "Se
on kai teidän omassa päässänne. Minä kuulen joskus ääniä päässäni."
Hän kuunteli vielä tarkkaan. "Ei kuulu ikinä mitään. On niin perin
hiljaista."
He istuivat ääneti hetkisen.
"Peter Simon Halket," sanoi vieras äkkiä. -- Peter säpsähti, sillä hän ei
ollut sanonut toista ristimänimeään vieraalle --