Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta | Page 6

Mitä arvelette hänen tehneen? Hän otti joka ikisen
kuulan ja patruunan, jonka hän saattoi löytää majassa ja minun vanhan
Martini-Henry kiväärini ja vieläpä teerasian kannenkin, sillä siitä
saattoi valaa kuulia neekerien vanhanaikuisille suusta ladattaville

pyssyille. Ja sitten hän mennä livisti matkoihinsa vieden sen nuoren
tytön mukanaan. Toverini kirjoitti minulle että he eivät koskeneet
muihin esineisiin. Huivit ja puvut, jotka olin heille antanut, he potkivat
majan lattialle ja menivät alastomina lanneverhoineen, kantaen
ampumatavaroita päänsä päällä. Eräs miesneekeri tuli heitä vastaan
kahdenkymmenen peninkulman päässä, ja hän sanoi että he mennä
livistivät Lo-Magundista kohti minkä ennättivät.
Ja tiedättekö," lisäsi Peter lyöden polveaan ja katsoen merkitsevästi
vieraaseen toisella puolen tulta, "olen yhtä varma eräästä asiasta kuin
siitä, että nyt istun tässä. Tuo neekeri, jonka tapasin majallani, oli
hänen miehensä! Hän oli tullut naista hakemaan silloin, ja, kun nainen
huomasi, ettei pako ollut mahdollinen, hankki hän patruunat _hänelle_,
miehelleen!" Peter vaikeni hetkeksi tarkoittavasti. "Ja nyt hän on
palannut miehensä luo. Ja miehelleen hän vei nuo ampumavarat!"
Peter katsoi toiselle puolen tulta vieraaseen, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt.
"Sen minä sanon," lisäsi sitten Peter, "jos minä sinä päivänä olisin
aavistanut kuka tuo neekeripiru oli, joka seisoi minun ovellani, niin
olisin varmaan lähettänyt hänen niskaansa yhden patruunan, jota hän ei
ollut pyytänyt." Peter katsoi kehuvasti vieraaseen. Tuo oli hänen ainoa
kertomuksensa. Hän oli kertonut sen kymmeniä kertoja leirivalkean
ääressä jollekin uudelle toverille. Hänen tultuansa tähän kohtaan olivat
kuulijat aina ilmaisseet hyväksymisensä ja osanottonsa. Tänä iltana ei
kuulunut mitään sellaista. Vieraan tummat silmät katselivat tulta, aivan
kuin hän ei olisi kuullut mitään.
"En minä siitä olisi välittänyt niin paljoa," lisäsi Peter vähän ajan
kuluttua, "vaikk'ei kukaan mies mielihyvällä katsele sitä, että hänen
naisensa otetaan pois, mutta hänen piti synnyttää lapsi parin kuukauden
perästä -- ja sen pienen tytön piti kanssa synnyttää lapsi, mikäli minä
ymmärsin! Siltä hän ainakin näytti. Minä otaksun että he tappoivat
sikiöt ennen syntymistä. Niillä ei ole sydäntä ollenkaan noilla
neekereillä. Mitä ne välittävät valkoisen miehen lapsesta! Niillä ei ole
rahtuakaan sydäntä! Ne palaavat milloin tahansa takaisin mustan
miehen luo, vaikka niitä kohtelisi kuinka hyvin. Se on eri asia, jos ottaa
ne vallan nuorina ja pitää ne tarkasti erillään niiden omasta kansasta.
Mutta annappas jos neekerinaisella on ollut neekerimies ja vielä lapsia
lisäksi! Yhtä hyvin voisi koettaa pitää pirua kiinni kuin sellaista naista!

Ne palaavat takaisin aina. Jos minut koskaan ammutaan, niin on hyvin
luultavata, että se tapahtuu minun omalla pyssylläni ja omilla
patruuneillani. Ja tuo nainen voisi vallan hyvin seistä vieressä
katsomassa ja huutaa hyväksymisensä ampujalle, vaikka minä en
lyönyt häntä kertaakaan koko sillä ajalla, kun hän oli luonani. Mutta
sen minä sanon, että jos minä kerran tapaan sen neekeripirun, niin kyllä
minä hänelle näytän! Hänen elämänlankansa ei veny kovin pitkäksi sen
perästä!" Peter Halket vaikeni. Hänestä näytti kuin nuo tummat silmät
pitkien silmiripsien takana olisivat katsoneet johonkin hänen takanaan
niin äärettömän surumielisesti, aivan kuin itkevän silmät.
"Te näytätte kovin väsyneeltä," sanoi Peter, "ettekö tahtoisi hiukan
nukahtaa? Voitte panna päänne tuohon kivelle, ja minä vartioin."
"En kaipaa unta," sanoi vieras, "minä valvon kanssanne."
"Te olette myöskin ollut sodassa, näen mä," sanoi Peter, kumartuen
hiukan ja katsellen vieraan jalkoja. "Taivas! Molemmat jalat! -- Ja
aivan läpi! Teillä mahtoi olla aika harmi siitä!"
"Siitä on jo hyvin pitkä aika," sanoi vieras.
Peter Halket heitti lisää puita tuleen. "Tiedättekö," sanoi hän, "minä
olen koko ajan miettinyt, ketä te muistutatte. Nyt tiedän, äitiäni! Teidän
kasvonne eivät ole hänen kasvojensa näköiset, mutta kun teidän
silmänne katsovat minuun, tuntuu aivan siltä kuin hän katsoisi minuun.
Eikö se ole hullua? Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, ja te
olette tuskin virkkanut sanaakaan koko ajalla, ja kumminkin minusta
tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät koko elinikäni." Peter siirtyi hiukan
lähemmäksi vierasta. "Minä pelkäsin teitä kamalasti, kun ensin tulitte,
ja vielä sittenkin, kun ensin näin teidät. -- Teidän pukunne ei ole
samanlainen kuin useimmilla meillä, ymmärrättehän. Mutta heti
paikalla kun tulen valo loisti teidän kasvoihinne, sanoin itselleni: 'ei ole
hätääkään'. Eikös se ole hullua?" sanoi Peter. "Minä en ole tuntenut
teitä Aatamin ajoista asti, mutta vaikka te ottaisitte pyssyni tuosta ja
tähtäisitte minuun, en liikahtaisi! Voisin panna maata tuohon noin ja
pitää päätäni teidän jaloillanne. Eikös se ole hullua, vaikka en ole
tuntenut teitä Aatamin ajoista asti? Nimeni on Peter Halket. Mikä
teidän nimenne on?"
Mutta vieras järjesteli puita tulessa. Liekit kohosivat heloittaen
korkealle ja melkein peittivät hänet Peter Halketin näkyvistä.
"Ihme kuinka ne palavat, kun te niitä kohentelette!" sanoi Peter.

He istuivat ääneti liekin ääressä vähän aikaa.
Sitten Peter sanoi: "Näittekö yhtään neekeriä eilen? Minä en ole
tavannut ainoatakaan näillä seuduilla."
"Tuolla on", sanoi vieras nousten seisaalleen, "vanha vaimo eräässä
luolassa, ja pensaikossa kymmenen peninkulmaa täältä on mies. Hän
on elänyt siellä kymmenen viikkoa, siitä asti kun hävititte heidän
kylänsä, käyttäen ravinnokseen juuria ja yrttejä. Hän tuli haavoitetuksi
sääreen ja jätetyksi kentälle muka kuolleena. Nyt hän odottaa, kunnes
olette poistuneet näiltä seuduilta,