Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta | Page 4

eikä mikään
paljasjalkainen vihollinen. Jännitys oli aivan tukahuttaa hänet. Sitten
hän kylmän kauhun valtaamana huusi: "Kuka siellä?"
Ääni vastasi selvällä, matalalla englanninkielellä: "Ystävä."
Peter Halket melkein pudotti pyssynsä tunteittensa vaihdellessa. Kylmä
hiki, jota jännitys oli pidättänyt, puhkesi esiin suurina pisaroina hänen
otsalleen, mutta hän polvistui yhä vielä, pidellen pyssyä.
"Mitä tahdotte?" huusi hän väristen.
Pimeästä kallion laidalla astui esiin henkilö kirkkaaseen tulen valoon.
Ratsumies Peter Halket katsoi ylös siihen.
Se oli miehen kookas vartalo, puettuna liinaverhoon, joka ulottui
alapuolelle polvia ja liittyi tiiviisti ruumiiseen. Hänen päänsä,
käsivartensa ja jalkansa olivat paljaat. Hänellä ei ollut mitään aseita, ja
hänen olkapäilleen valuivat paksut tummat kiharat.
Peter Halket katsoi häneen hämmästyneenä. "Oletteko yksin?" kysyi
hän.
"Olen yksin."
Peter Halket laski pyssynsä ja nousi ylös.
"Eksynyt kaiketi?" sanoi hän, vielä veltosti pidellen pyssyään.
"Ei. Tulin kysymään, enkö saisi istua kanssanne tulen ääressä hetkisen.
"Tietysti, tietysti!" sanoi Peter, katsellen tutkistellen vieraan pukua ja
yhä vielä pidellen pyssyään, vaikka käsi ei enää ollut hanalla. "On
vietävän lystiä saada joku toveri. Tämä on niin helkkarin kolkko yö,
kun on aivan yksin. Kumma että löysitte tänne. Istukaa, istukaa!" Peter
katsoi tarkasti vieraaseen ja asetti sitten pyssynsä vierelleen.
Vieras istui toiselle puolen tulta. Hänen ihonsa oli tumma, hänen
käsivartensa ja jalkansa kuparin ruskeat, mutta hänen kotkannenänsä ja
hänen pyöreä otsansa eivät olleet etelä-afrikkalaista rotua.
"Kai olette niitä sudanilaisia, joita Rhodes toi mukanaan pohjoisesta?"
kysyi Peter, yhä vielä katsellen uteliaasti vierasta.
"Ei, en ole. Cecil Rhodesilla ei ole mitään tekemistä minun tännetuloni
kanssa," vastasi vieras.
"Jaha -- -- --" sanoi Peter. "Ette sattumalta tullut nähneeksi erästä
miesjoukkoa, kaksitoista valkoista miestä ja seitsemän mustaa, joilla oli
mukanaan kolme kuormallista muonavaroja? Meidän piti mennä
suureen leiriin, ja minä erosin seurastani tänä aamuna. En ole voinut

löytää heitä, vaikka olen siitä lähtien heitä etsinyt."
Vieras lämmitteli käsiään hiljakseen tulessa. Sitten hän kohotti päätään:
-- "He ovat leiriytyneet noitten kallioiden juurelle", sanoi hän, osoittaen
kädellään vasemmalle pimeään. "Huomisaamuna varhain he ovat täällä,
ennen auringon nousua."
"Ahaa, te olette siis tavannut heidät!" huudahti Peter iloisesti. "Siksi te
ette hämmästynyt ollenkaan löytäessänne minut täällä. Ottakaapa
naukku!" Hän otti pienen pullon povestaan ja ojensi sen vieraalle.
"Siinä on, paha kyllä, kovin vähän, mutta se lämmittää kumminkin."
Vieras kumarsi päätään, mutta kiitti ja kielsi.
Peter kohotti pullon huulilleen ja otti pienen kulauksen. Sitten hän pisti
sen takaisin taskuunsa. Vieras pani käsivartensa polvien ympäri ja
katsoi tuleen.
"Oletteko juutalainen?" kysyi Peter äkkiä, kun tulen valo sattui selvästi
vieraan kasvoihin.
"Olen."
"Jaha", sanoi Peter, "siksipä minä en ensin voinut ymmärtää mitä rotua
olitte. Teidän pukunne, se on -- -- --" Sitten hän äkkiä vaikeni ja sanoi:
"Asiamatkoilla kai? Mistä maasta saakka tulette? Olette ehkä Espanjan
juutalainen?"
"Olen Palestinan juutalainen."
"Ahaa!" sanoi Peter. "Minä en ole nähnyt monta siltä maailman laidalta.
Niitä oli kyllä juutalaisia koko joukko laivassa, kun tulin tänne, ja olen
myöskin nähnyt Barnaton ja Beitin, mutta ne eivät ole juuri teidän
näköisiä. Se on kai eroitus siinä, että te tulette Palestinasta."
Koko pelko oli vallan haihtunut Peter Halketista. "Tulkaa hiukan
lähemmäksi tulta," sanoi hän, "teitä kai palelee, kun teillä on noin
vähän vaatteita. Minua palelee tässä paksussa takissa." Peter Halket
työnsi pyssynsä hiukan kauvemmaksi ja heitti uuden suuren
puunpätkän tuleen. "Onpa ikävätä ettei minulla ole mitään syötävätä
teille tarjota, mutta en ole itsekään maistanut mitään sitten eilisiltaa. Se
on helkkarin kiusallista, kun täytyy tällä lailla kuljeksia ilman ruokaa.
En olisi uskonut, että siitä syntyy niin paha elämä jo yhdessä
vuorokaudessa. Oletteko milloinkaan ollut maistamatta suupalaakaan?"
sanoi Peter iloisesti, lämmitellen käsiään.
"Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä," vastasi vieras.
"Neljäkymmentä päivää! Hu--hui!" huudahti Peter. "Silloin oli teillä

varmaan koko joukko juomatavaroita, sillä muutoin sitä ei kestä.
Minusta tuntui jo hyvin happamalta kun äsken tulitte, mutta nyt on
parempi ja lämpimämpi taas."
Peter Halket järjesteli puita tulessa.
"Kai olette Chartered Companyn palveluksessa?" kysyi Peter katsoen
tuleen.
"En," sanoi vieras, "ei ole minulla mitään tekemistä Chartered
Companyn kanssa".
"Jaha," sanoi Peter, "sitten ei minua kummastuta, ettei teillä ole kissan
päiviä! Ei täällä ole liikaa leipää eikä olutta niillekään, jotka ovat
yhtiön miehiä, elleivät ne ole mahtipomoja, ja niille jotka eivät kuulu
yhtiöön tuskin riittää mitään. Minä koitin sitä ensin tänne tultuani. Olin
erään kullankaivajan luona, joka oli jollain lailla liitossa yhtiön kanssa,
mutta minä olin vain hänen palveluksessaan. Se on niin, että ne miehet,
jotka täällä työtä tekevät, eivät saa rahaa, pomot ne saavat rahat ja
oikeudet."
Vieraan läsnäolo innostutti Peteriä. Tuo aseeton mies oli poistanut
hänestä kaiken pelvon.
Huomatessaan että vieras ei tarttunut puheeseen, hän jatkoi vähän ajan
kuluttua: "Mutta ei se ollut niinkään hullua elämää. Usein toivon että ne
ajat palaisivat. Minulla oli kaksi majaa itselläni ja pari neekerityttöä.
On paljon parempi," lisäsi Peter vähän ajan perästä, "pitää mustia naisia
kuin valkoisia. Valkoisista sinun täytyy pitää huolta jos jonkinlaista,
mutta neekerit pitävät huolta sinusta! Ja kun kyllästyt niihin, et muuta
kuin ajat ne matkoihinsa. Minä rakastan neekerityttöjä." Peter nauroi.
Mutta vieras istui