Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta | Page 3

oikealla ajalla -- no niin -- he eivät
siis tahtoneet. _"Juuri ne osakkeet, jotka te myytte, eikä ne, jotka te
pidätte, tuottavat rahaa."_
Mutta jos he eivät voineet myydä niitä?
Tässä Peter Halket alkoi epäröidä. -- No niin, silloin täytyy Englannin
hallituksen ostaa ne, jos ne olivat niin huonoja, ettei kukaan muu niistä
huolinut. Silloin ei kukaan joutuisi tappiolle. "Englannin hallitus ei voi
antaa englantilaisten osakeomistajain kärsiä." Hän oli kuullut tuon
usein kyllä. Brittiläinen veronmaksaja saisi maksaa Chartered
Companyn sotilaista ja kaikista noista muista asioista, ellei Chartered
Company itse voinut maksaa, ja sen piti ostaa osakkeet, jos Chartered
Company menisi nurin, sillä tuohon yhtiöön kuului lordeja, herttuoita
ja prinssejä. Ja miksi hallitus ei siis maksaisi _hänen_ yhtiönsä edestä?
Hän hankkisi myöskin lordeja siihen!
Peter Halket tuijotti tuleen aivan syventyneenä laskuihinsa. -- Herra
Peter Halket, Peter Halketin kultakaivososakeyhtiön tirehtööri. Sitten
kun hän oli hankkinut itselleen tuhansia, -- Herra Parlamentin jäsen

Peter Halket. Sitten kun hänellä oli miljooneja, -- Sir Peter Halket,
valtioneuvos!
Hän mietti syvästi ja tuijotti tuleen. Jos omistat viisi tai kuusi miljoonaa,
voit mennä minne haluat ja tehdä mitä haluat. Voit mennä
Sandringhamiin. Voit naida kenen tahdot. Ei kukaan kysy mikä äitisi
oli. Se ei merkitse kerrassaan mitään.
Omituinen äitelä, masentava tunne valtasi Peter Halketin. Hän veti
vyönsä tiukemmalle.
Vaikk'ei sinulla olisi enempää kuin kaksi miljoonaa, voisit pitää oman
keittäjän ja passarin, jotka tulisivat kanssasi leiriin ja sotaan. Ja sinä
saisit niin paljon shampanjaa ja muuta hyvää kuin mielesi tekisi. Tällä
hetkellä tämä tuntui tärkeämmältä Peter Halketista kuin
Sandringhamiin meno.
Hän veti esille pullonsa, jossa oli Cape kaupungin viinaa, ja otti siitä
pienen kulauksen.
Toiset miehet olivat tulleet tyhjinä Etelä-Afrikkaan ja koonneet
rikkauksia. Miksikä ei hän?
Hän työnsi pieniä oksia suuren puupölkyn alle ja helakka liekki lehahti
ilmoille. Sitten hän kuunteli tarkkaan. Tuuli alkoi tauota ja yö kävi
hyvin hiljaiseksi. Kello oli nyt neljännestä vaille kaksitoista. Hänen
selkäänsä pakotti ja hän olisi tahtonut heittäytyä pitkälleen, mutta hän
ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi nukkuvansa. Hän kumartui eteenpäin ja
piti käsiään polvien välissä sekä katseli liekkiä, jonka hän oli saanut
leimuamaan.
Sitten vähän ajan kuluttua Peter Halketin ajatukset alkoivat himmetä.
Ne kävivät vihdoin hajanaiseksi kuvasarjaksi, joka riehui hujan hajan
hänen aivoissaan, ilman yhtenäistä järjenjuoksua. Kun hän nyt katsoi
rätisevään leimuun, näytti se olevan sama tuli, jolla he olivat polttaneet
alkuasukasten kylän, ja he heittivät tuleen kaikki, jota ei voinut kantaa
pois. Sitten hän oli näkevinään äitinsä lihavat hanhet mennä
laahustavan pientä polkua myöten, jonka kummallakin puolen oli
vihreätä ruohoa. Sitten hän oli näkevinään ne majat, joissa hän asui
kullankaivajain kanssa, ja ne neekerivaimot, jotka asuivat hänen
kanssaan. Ja hän mietti että missähän ne naiset nyt lienevät. Sitten --
hän näki kuinka vanhan mashonalaisen pää ammuttiin pois ja kädet
vielä liikkuivat hänellä. Hän kuuli kuinka neekerivaimot ja lapset
kirkuivat, kun kivärit käännettiin heidän leiriinsä päin. Ja sitten hän

kuuli kuinka dynamiitti räjähti ja kaivoi haudan. Sitten hän taas oli
ampuvinaan maksimikivärillä, mutta se oli hänestä aivan
leikkuukoneen näköinen, semmoisen, jota hän oli käyttänyt
Englannissa, mutta vainiolla hänen edessään ei ollutkaan keltaista
viljaa, vaan mustia miesten päitä. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi
taakseen, näkisi hän nuo päät takanaan rivittäin, aivan kuin koneella
leikattu viljakin.
Risuista lehahti liekki yhä kirkkaampana ilmoille, ja kun puut
halkesivat, näkyi palava ydin niiden sisässä. Ratina ja ritinä kaikui
hänen aivoissaan kuin tykistöpatterin ampuminen. Sitten hän äkkiä
muisti mustan naisen, jonka hän ja eräs toinen mies oli yllättänyt yksin
pensaikossa, lapsi selässä, mutta nuori ja sievän näköinen. Hm -- he
eivät ampuneet häntä! -- ja musta nainenhan ei ollut valkoinen. Hänen
äitinsä ei ymmärtänyt noita asioita. Englannissa oli kaikki niin erilaista
kuin Etelä-Afrikassa. Hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän
koetti puolustautua äidilleen, mutta ei oikein ymmärtänyt miten.
Hän kumartui eteenpäin niin pitkälle, että pieni vaalea kihara, joka pisti
esiin lakin alta, oli melkein kärventyä tulessa. Hänen silmänsä olivat
vielä auki, mutta luomet vaipuivat niiden yli ja kädet painuivat
syvemmälle polvien väliin. Aivoissa ei ollut mitään kuvaa enää jälellä,
ei muuta kuin hämärä tieto tulesta hänen edessään.
Sitten ratsumies Peter Halket säpsähti. Hän istui ja kuunteli. Tuuli oli
lakannut. Ei kuulunut ääntäkään, mutta hän kuunteli kumminkin
tarkkaan. Tulesta kohosi kumminkin kaksi kirkasta liekkiä hiljaisessa
ilmassa.
Silloin hän kuuli kallion toisella kyljellä askeleita lähestyvän, paljaiden
jalkojen hitaita, tasaisia askeleita.
Tukka ratsumies Peter Halketin otsalla jäykistyi verkalleen. Hän ei
ajatellutkaan paeta. Hän oli aivan lamautunut kauhusta. Hän tarttui
pyssyynsä. Kuolon kylmyys hiipi hänen jaloistaan ylös päähän. Hän oli
käyttänyt maksimikiväriään kerran taistelussa, jossa kaatui muutamia
satoja neekereitä ja ainoastaan yksi valkoihoinen haavoittui, mutta hän
ei milloinkaan ollut peljännyt. Mutta tänä iltana hänen sormensa olivat
aivan jäykät pyssyn hanalla. Hän polvistui alas tulen viereen, pyssy
valmiina. Kivi puoleksi suojasi häntä jokaiselta tulijalta kallion toiselta
puolelta, ja heti paikalla kun tulija näyttäytyi kiven takana, hän aikoi
ampua.

Mutta yht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että jospa se olikin joku
hänen omista tovereistaan, joka oli tullut häntä hakemaan,