Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta | Page 2

toverien
seurassa ei ollut aikaa semmoiseen. Hän oli ollut huolimaton poika
kyläkoulussa, ja vaikka hänen äitinsä oli koulun loputtua maksanut
kylän apteekkarille, että tämä iltasin lukisi oppineita kirjoja hänen
kanssaan historiasta ja luonnontieteistä, ei niistä ollut paljoa jälellä
hänen päässään. Enimmäkseen hän eli aina sen maailman mukana, joka
oli hänen lähimmässä ympäristössään, antoi hetken tapahtumien
vaikuttaa itseensä ja hävitä jälleen miten tahansa, ajattelematta paljoa.
Mutta tänä iltana kallion törmällä hän vaipui ajatuksiin, ja hänen
ajatuksensa liittyivät yhtenäiseksi sarjaksi.
Hän mietti ensin, että saisikohan hänen äitinsä koskaan sen kirjeen,
jonka hän oli edellisellä viikolla pannut postiin, ja veisiköhän
postinkuljettaja sen äidin mökille, vai pitäisiköhän äidin lähteä sitä
postikonttorista noutamaan. Ja sitten hän ajatteli sitä pientä kylää
Englannissa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut. Hän näki kuinka äidin
valkoiset hanhenpojat ryömivät portin alatse ja mennä vaaputtivat
lammikkoon takapihalla. Hän näki kouluhuoneen, jota hän oli niin
inhonnut poikana ja josta hän niin usein oli karannut onkimaan tai
linnunpesiä hakemaan. Hän näki kuvat kouluhuoneen seinällä, johon
ilta-aurinko loisti, kun hänen piti istua sisällä. Siinä oli Jesus
Juudanmaalta siunaten lapsia, ja yhdessä kuvassa juuri oven yläpuolella
Hän riippui ojennetuin käsin, ja jaloista vuoti verta. Sitten Peter Halket
ajatteli tornia raunioitten luona, jonne hän niin usein oli kiivennyt
hakemaan linnunmunia, ja hän näki äitinsä seisovan mökin ovella, kun
hän tuli kotiin illalla, ja hän tunsi äidin käsivarret kaulassaan hänen
suudellessaan poikaansa. Mutta hän tunsi myöskin äidin kyyneleet
poskellaan, siksi että hän oli ollut poissa koulusta koko päivän. Ja
hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt anteeksi äidiltä ja luvannut, ettei
hän milloinkaan enää tekisi niin, jos äiti vain nyt lakkaisi itkemästä.
Hän oli usein muistellut äitiään kotoa lähdettyään, laivassa,
työskennellessään kultakaivoksissa ja ruvettuaan sotamieheksi. Mutta
hänen muistonsa olivat aina olleet niin epämääräisiä. Hän ei ollut

selvästi nähnyt ja tuntenut äitiä. Mutta tänä iltana hän kaipasi äitiä
aivan niinkuin ennen muinoin pikku poikana, maatessaan vuoteellaan
viereisessä huoneessa ja katsellessaan oven läpi äitiä, joka kumartui
pesusoikon yli ansaitakseen rahaa, millä voisi poikaansa ruokkia ja
vaatettaa. Hän muisti kuinka hän oli kutsunut äitiä luokseen, ja äiti tuli
ja kääri hänet peitteeseen nimittäen häntä "pikku Simoniksi", joka oli
hänen toinen nimensä ja joka myös oli ollut hänen isänsä nimi. Sitä
nimeä äiti käytti silloin vain kun hän, Peter, makasi vuoteellaan illalla,
tai kun hän oli loukannut itsensä.
Hän istui siinä tuijottaen tuleen. Hän päätti ansaita paljon rahaa, ja äiti
muuttaisi hänen luokseen asumaan. Hän rakentaisi suuren talon
Lontoon West Endiin, niin suuren, ettei semmoista oltu ikinä ennen
nähty, ja maalle hän rakentaisi toisen talon, ja he eivät milloinkaan
tekisi työtä.
Peter Halket istui kuin kivettyneenä ja tuijotti tuleen.
Kaikki miehet ansaitsivat rahaa tultuaan Etelä-Afrikkaan -- Barney
Barnato, Rhodes -- kaikki he ansaitsivat rahaa maasta, kahdeksan
miljoonaa, kaksitoista miljoonaa, kaksikymmentäkuusi miljoonaa,
neljäkymmentä miljoonaa. Miks'ei siis hänkin ansaitseisi!
Peter Halket säpsähti äkkiä ja kuunteli. Mutta se olikin vain tuuli, joka
hiipi pitkin kallioita kuin suuri sihisevä peto, joka kiipeää ylöspäin.
Hän katsoi jälleen tuleen.
Hän mietti ansaitsemismahdollisuuksiaan. Kun hän oli palvellut
aikansa vapaaehtoisena, annettaisi hänelle suuri kaistale maata.
Mashonalaisilta ja matabeleläisiltä otettaisi kerran pois kaikki maa, ja
Chartered Company julistaisi semmoisen lain, että heidän piti tehdä
työtä valkoisille miehille, ja hän, Peter Halket, pani heidät tekemään
työtä hänelle itselleen. Hän ansaitsisi rahaa.
Sitten hän mietti mitä hän tekisi sillä maalla, ellei se olisikaan hyvää ja
ellei siitä voisi ansaita rahaa. Siinä tapauksessa hänen pitäisi perustaa
syndikaatti, jota nimitettäisi Peter Halketin kultakaivosyhtiöksi tai Peter
Halketin rautakaivosyhtiöksi tai muuksi senkaltaiseksi. Peter Halket ei
ollut aivan selvillä, kuinka semmoinen syndikaatti olisi perustettava,
mutta sen hän tiesi varmaan, että hänen ja muutamien muitten miesten
pitäisi ostaa osakkeita. Heidän ei tarvitsisi maksaa niitä. Ja heidän piti
saada joku suuri mies Lontoossa ottamaan osakkeita. Hänen ei tarvitsisi
maksaa niistä. He lahjoittaisivat ne hänelle. Ja sitten olisi yhtiö valmis.

Ei kenenkään tarvitsisi maksaa mitään. Se olisi pelkkä nimi vain --
"Peter Halketin kultakaivososakeyhtiö". Se menisi täydestä Lontoossa,
ja sikäläiset ihmiset, jotka eivät tunteneet maata, ostaisivat osakkeet.
_Heidän_ pitäisi antaa puhdasta rahaa niistä, tietysti. Ehkäpä viisitoista
puntaa kappaleesta hintojen ollessa ylimmillään! -- Peter Halketin
silmät vilkkuivat hänen katsellessaan tuleen. -- Ja sitten, kun hinnat
olisivat ylimmillään, hän, Peter Halket, möisi kaikki osakkeensa. Jos
hän antaisi itselleen ainoastaan kuusituhatta osaketta ja möisi ne
kymmenestä punnasta kappale, niin hän, Peter Halket, omistaisi
kuusikymmentätuhatta puntaa! Ja sitten hän perustaisi uuden yhtiön, ja
sitten vielä uuden.
Peter Halket siveli mietteissään polveaan.
Entäs sitten ne muut ihmiset, jotka ostivat osakkeet rahalla? Ne saisivat
tietysti taas myydä ne. Ne saisivat kaikki myydä ne yhä uudestaan.
Peter Halketin ajatukset kävivät hieman sekaviksi. Tuo asia oli hiukan
liian vaikea hänelle, aivan kuin päätöslasku ennen koulussa, kun hän ei
voinut keksiä kahden ensimäisen termin suhdetta kolmanteen. Niin, jos
he eivät möisi osakkeita oikeaan aikaan, niin se olisi heidän oma
syynsä. Kuka käski laiminlyömään? Hän Peter Halket ei ollut
edesvastauksessa siitä. Jokainen tiesi, että hänen tuli myydä oikealla
ajalla. Elleivät he tahtoneet myydä