Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta

Ratsumies Peter Halket
Mashonamaasta

Project Gutenberg's Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta, by Olive
Schreiner This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta
Author: Olive Schreiner
Translator: Aino Malmberg
Release Date: June 16, 2005 [EBook #16075]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
RATSUMIES PETER HALKET ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

RATSUMIES PETER HALKET MASHONAMAASTA
Kirjoittanut Olive Schreiner
Suomentanut Aino Malmberg
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.

[Kuva: OLIVE SCHREINER]

I.
Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksi
voimakas, että se olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkean
leimua, se vain sai sen hiljalleen värähtelemään. Peter Halket istui
yksin sen ääressä kallion törmällä.
Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustalla
taivaankannella hänen päänsä päällä.
Hän oli matkustanut kymmenkunnan miehen seurassa viemään maissi-
ja riisivaroja läheisimpään leiriin. Hänet oli lähetetty vakoilemaan
matalalle kukkulasarjalle ja siellä hän oli eksynyt. Kello kahdeksasta
aamulla hän oli kuljeskellut pitkässä ruohikossa, rautakivikallioiden ja
vaivaispensaitten välissä löytämättä mitään muuta jälkeä
ihmisasutuksesta kuin jäännöksiä palaneesta kafferi-leiristä ja maahan
poljetun, viljelemättömäksi jätetyn viljavainion, jossa kuukausi sitten
Chartered Companyn joukot olivat hävittäneet alkuasukaskylän.
Kolme kertaa sinä päivänä hän oli huomaavinaan palanneensa juuri
samaan paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Eikä hän tahtonut hyvin
pitkällekään vaeltaa, sillä hän tiesi että hänen toverinsa palaisivat
hakemaan häntä sinne, missä hänet oli viimeksi nähty, kun he illalla
leirissä huomaisivat että häntä ei kuulunut.
Ratsumies Peter Halket oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut syönyt mitään
koko päivänä eikä ollut paljoa maistellut pienestä viinapullostakaan
povitaskussaan, sillä hän ei tiennyt, koska hän sen jälleen saisi
täytetyksi.
Yön lähestyessä hän päätti laatia lepopaikkansa pienen kallion törmälle,
joka oli hiukan erillään muista kallioista. Sinne ei kukaan helposti
pääsisi hänen huomaamattaan. Hän ei peljännyt kovin paljon
alkuasukkaita. Heidän leirinsä oli hävitetty ja heidän majansa poltettu
kolmenkymmenen peninkulman piirissä, ja itse he olivat paenneet,
mutta hän pelkäsi hiukan jalopeuroja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt,
mutta joista hän oli kuullut, ja jotka saattoivat piileskellä pitkässä
ruohikossa ja pensaikossa kallion juurella. Ja sitten hän hämärästi
pelkäsi jotain, ei oikein tiennyt mitä, odotellessaan ensimäistä pitkää
yötänsä yksinäisyydessä kentällä.
Auringon laskiessa hän oli ennättänyt koota pienen kasan puupalikoita
ja risuja kallion törmälle. Hän aikoi pitää tulta vireillä koko yön, ja

pimeän tullessa hän sen sytytti. Ehkäpä hänen ystävänsä huomaisivat
sen etäältä ja tulisivat häntä noutamaan aikaisin aamulla. Ja villit pedot
tuskin lähestyisivät häntä, kun hän polvistui tulen ääressä. Ja sen hän
tiesi, että alkuasukkaita ei ollenkaan tarvinnut peljätä.
Hän teki tulen ja päätti pysyä valveilla sen ääressä koko yön, jos
suinkin mahdollista.
Hän oli hoikka, keskikokoinen mies, otsa taaksepäin viettävä, silmät
vaalean siniset. Mutta leukapielet olivat vankat ja suuren suun ohuet
huulet osoittivat, että tuo mies saattoi hartaasti himoita tämän elämän
ajallisia antimia ja myöskin nauttia niitä, jos ne sattuvat hänen osalleen.
Alaosassa kasvoja oli siellä täällä pehmeitä, vaaleita haivenia, alkavan
miehuuden merkkejä.
Aika ajottain hän kuunteli tiukasti, kuuluisiko mitään ääniä etäältä,
missä hänen toverinsa ehkä olivat leiriytyneet ja mahdollisesti
ampuivat pyssyillään nähdessään hänen tulensa. Ja vielä tarkemmin
hän kuunteli ääniä läheltä, mutta kaikki oli hiljaa, risut tulessa vain
silloin tällöin räiskivät ja tuuli humisi vienosti kallioiden kivikossa.
Hän kääri suuren hattunsa kokoon ja pisti sen päällystakkinsa taskuun
sekä painoi päähänsä pienen lakin, jonka hänen äitinsä oli kutonut ja
joka kävi niin tiukasti päähän, että ainoastaan yksi vaalea kihara pääsi
valumaan sen alta hänen otsalleen. Hän nosti takkinsa kauluksen ylös
suojatakseen kaulaa ja korvia sekä avasi takin edestä, että tuli saisi
lämmittää hänen rintaansa. Hän oli ennen kokenut monta kylmempää
yötä, istuskellessaan leirivalkean ääressä toveriensa kanssa, puhellen
neekereistä, joita he olivat ampuneet, tai neekerikylistä, joita he olivat
hävittäneet, tahi moittien ruoka-annoksia, mutta tänä yönä kylmä näkyi
tunkeutuvan aivan hänen ytimeensä asti.
Yön hiljaisuus hänen päänsä päällä ja kentän hiljaisuus hänen
ympärillään masensivat hänen mieltään. Joskus hän melkein toivoi
kuulevansa shakaalin karjunnan tai jonkun suuremman petoeläimen
äänen etäällä; ja hän toivoi myöskin että tuuli puhaltaisi hiukan
kovemmin, eikä noin vain hymisisi kivien lomissa. Hän katsahti alas
pyssyynsä, joka lepäsi hana vedettynä maassa hänen oikealla sivullaan,
ja vähän väliä hän kohotti kätensä konemaisesti ja kosketteli patruunia
vyössään. Sitten hän ojensi pienet laihat kätensä tulta kohti,
lämmittääkseen niitä. Kello oli vasta puoli yksitoista, ja hänestä tuntui
kuin hän olisi istunut tässä ainakin kymmenen tuntia.

Vähän ajan perästä hän heitti kaksi suurta puuta tuleen ja veti esiin
pullon taskustaan. Hän tutki tarkkaan tulen valossa paljonko se sisälsi,
sitten hän otti pienen naukun ja tutki pulloa taas, nähdäkseen miten
paljon se oli vähentynyt. Sitten hän pisti sen takaisin taskuunsa.
Sitten ratsumies Peter Halket rupesi ajattelemaan.
Hän ajatteli hyvin harvoin. Vahdissa ja leiritulen ääressä