Rakkautta | Page 5

mieleen, kun nyt tuolla tavalla!"
oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa,
taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:
"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen ... niin paljon niin paljon että
oikein!"
Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena. Mutta
äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:
"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen
poikaan ihan korviaan myöten rakastunut... Aina vain kuuluu sitä
hokevan."
Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa
näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi
sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa.
Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:
"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen... Siinä vain syö ja kuluttaa
ukkolukkarin pieniä tuloja!"
Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla
kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi
kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:

"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin
jo kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei
anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."
Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun
rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä,
sanoen:
"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan
pääsee!... Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin
seitsemään paulaan... Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut jos
ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"
Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun
yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin
hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:
"Äs!"
"No ... mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se
välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin
keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:
"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin
että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"
Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä ... näin herkäksi ja
omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis
ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne
meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo
paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki
todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin.
Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle
Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat
puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei
näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis
järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman
pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu
nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.
Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan
löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:
"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"
Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:
"No johan se nyt itse!... Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin

oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"
Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:
"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin
pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."
Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät
tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen
kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen
rapina. Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat
vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä
kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani
heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja
mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:
"Mokomakin!... Luulee parempikin olevansa!"
* * * * *
Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit
jo yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen
siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain
kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain
kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki
hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin
pääosaa koko jutussa.
Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi
olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran
jo asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä
ollut varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan
minun oma isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra
Kuittiseen, ja kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut
herra Kuittista sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua
poikansa asioista vaikka ihan paljasta pötyä.
Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä,
vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata
Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi saanut
nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!
Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin
Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja
oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä
semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se ole

kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.
Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä
huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi
hattu kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa,
makeasti:
"Mitäs saisi neiti