Rakkautta | Page 6

Lassilalle olla?"
Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin
aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:
"Onko teillä semmoista ... semmoista ... no"--pyörittelin kädelläni
kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä se
on suomeksi ... semmoisia '_petit corset'_ ranskaksi... Tiedättehän?
_Petit corset ... petit corset_."
Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään
ja pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei
ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:
"Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ... semmoisia
_petit corset_".
"Ei ... ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin
pahoitella:
"No voi, voi sentään!"
"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen
epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:
"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia
ja...
"Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen,
päätään kallistellen:
"Ja naisten käsineitä ... ja..."
"Ei ... ei", keskeytin taas kiireesti.
"Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!"
Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta
tulevan ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli
puotilainen:
"Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!"
Olin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinani
Petterin ja huudahdin:
"Ai ... herra Ikonen täällä!... Sitäpä ei olisi odottanut!"
Hän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:

"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja... Nyt alkaa paras pitkällä
siimalla pyyntiaika!"
Ja miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella
tavatessamme!
Nyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta
rohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta
samalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka
tungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo
rakastuneen naisen osaa.
Mutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi
ja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt
aloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa
enemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla:
äidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven
herrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä.
Päätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi
perheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan.
Kärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille,
että hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.
Ja nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui
herkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat
ilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita
lemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä
koskaan nähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun
aamusella heräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin
tyynyäni ja sähähdin tuskaisen, hermostuneen:
"Äs!"

c) ENSI PAULANI.
Joutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli
piippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi
kutsuttava. Hän alkoi:
"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan ... ne
kutsutaan... Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa."
Hän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta,
peläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä
viivytteli vastausta:

"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?"
"Mitä?" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:
"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?"
"Surakanko!" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli ikeniänsä,
puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte sylkäsemässä ja
ilmotti:
"No joutaa tulla... Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista,
niin ei se ukko ole muiden vastuksena."
"Surakka siis kutsutaan", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki
ajatellut luetteloonsa ja lausui:
"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!"
"Mamma ... Ikoset!" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi
isän silmiin kysyvästi ja kysäsi:
"Niin ... mitäs sinä siitä sanot?"
"Kenestä", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.
"Ikosesta... Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?"
Isä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte
kurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä
ja kielsi sitten:
"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen."
Minä hermostuin siitä ja äsähdin:
"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!"
"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!" koristeli isä taas. Minä ärryin jo ja
äsysin ikään kuin itsekseni:
"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero... Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi
isälle palkkaa niin kuin muutkin", pistin minä lopuksi ilkeästi.
Isä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti
selväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:
"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka
Halinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita
häiritse!"
Iloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti
pitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:
"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä
joukkoa jo tänne koettaa raahata."
Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata
partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi

keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:
"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä sen
hamerahoiksi."
* * * * *
Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin
ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin,