Rakkautta | Page 4

puoliyö. Minua
rupesi haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen
samalla itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin
ihan erinomaiselta.
Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan
ja polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana.

Vähä vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas
kuvani. Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista
minuuttia yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin.
Hän riisui kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten
sänkynsä viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa
ja peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi
häntä kiusaamaan.

b) ALKUASTE.
Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin
sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron sitä
nyt tässä:
Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain
kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui
toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin ja
kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.
Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja kaikille
hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin
rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten tytöillä
on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana olemista ja
sanoin itsekseni:
"O-hoh!... On niitä nyt muitakin nähty!"
Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy
meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään
sen rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle
otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä välitä.
Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan: Yhä
itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä vaivaamaan,
ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia
kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja
mennyttä kalua.
Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.
Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini
oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni
hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten
lähettämiä.
Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit olivat

kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo järjestin
albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta loppuun ja
niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.
Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se
asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki
kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.
Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä
veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja
yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen
aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni,
joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen
syvyyttä ja vakavuutta--mistä hän mokoman janon lie saanutkin--ja
jolle kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan
pelkäsi sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.
Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo
saanut aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin,
joskus laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä
kuvastimen edessä koristellen itseäni.
* * * * *
Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas
harmaantui pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua.
Harmaana lepäsi Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen
yli voimakkain siivenvedoin.
Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta,
yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut,
siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti
haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja
kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.
Mutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen
rouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven
salaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen
munimisesta. Äitini valitti:
"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni
sen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!"
"Käyppäs osta tältä uudelta ... tältä ukko Ikoselta niitä uusi-sorttisia,
rotukanoja, niin ne munivat", neuvoi siihen rouva Halinen. Niin johtui
puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaan Petteriin.

"Onhan se rikas poika ... se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee--",
arveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:
"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla."
Istuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin tekeytyä,
kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti: "Eihän siitä
ole mitään pahaa kuulunut ... ainakaan tähän asti."
Hänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä lisää:
"Eihän se kuulu vielä juovankaan."
"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!" pääsi
äidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:
"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan... Jos häntä nyt sitten ei tämä
Ratisen poika opettane!"
Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut enää
täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen siihen
suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää
jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva
Halista ja hyvittelin"
"Täti Halinen!... Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"
"No... Mikä sille Maijulle nyt juohtui