Rakkautta | Page 3

se vuorostaan lisäsi taas
Petterin ujostelua. Oli alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi
Petteri tutun kukan tien vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui
sen latinalaisen nimen, ääntäen:
"Chrysanthemum segetum."
Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:
"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."
Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä
sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas Petteri.
"Pidättekö kasviopista?"
Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui
kappale Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät
Laatokan lahtien sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja
Vakkojärvi ja Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien
lomissa kuin piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi
kauniita saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto,
kauniita rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku
herrastalo, ja kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua
huonomaista mökkiä ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä
joiden ovissa kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat
säppien asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja
nälkäiset hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla
rantaniityllä. Ihana Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin
kaino kukka kesäillan yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin
hurmautuneeksi ja huudahtelin muka ihastuneena.
"Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala."
Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu oli
auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että silmäni
suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä huudahdellut
lausui Petterikin:

"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"
Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena
osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille
toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:
"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä
runoilijat suotta ylistä."
Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: "Kun saisi aina
tämmöisestä näystä nauttia!"
Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne
löivät hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata
rumaa laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko
tapausta ja sotkeakseni sitä hyräilin:
"Kun kaunihin maan sä annoit ja taivaan kuin sinisen."
Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan
ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me
puhumaan isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri
puhui siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme
laskeutua alas vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.
Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman
sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän.
Sivuutimme erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat,
paikatut housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta
tyhjennyt kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin
täytyi myöntää:
"Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä."
Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä
likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten
sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä
omituisesta asemasta aloin huudahdella:
"Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla
etäällä... Mikä soma maalaisidylli!"
"Onpa todellakin!" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja
niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo
paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin
minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme
Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin
lumoavan, hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana,

haaveilevana. Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili
leveästi ja siten ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni
tenhoa, ujostui ja virkkoi kuin muun puutteessa:
"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!"
Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän
aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:
"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani
näköalakortteja?"
Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani
mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko
asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt
miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja
kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt
ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin
asian ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,--maalatkoot ja
koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä
väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus
näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja
suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä
löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on
mahdoton löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti,
kuten jokaisen, joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se
myöntää. No juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se
nyt on tässä kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.
No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli.
Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin
minä tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse
miksi. Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.
Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja
puutarhan ja järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni,
katselin autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta,
tutkimatta edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli