Rakkautta | Page 2

minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia
itseään tapaamaan."
Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä
rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen
hänen poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:
"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä
vähä-varaisen kannattaisi tehdä..."
Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi
tiepuoleen ja jatkoi:
"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita
perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä
enää suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän
sitte osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."
Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni
ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:
"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan...
Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"
Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli
vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen
sanoi:
"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"
Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:
"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin
minä lyöttäännyin yhteen matkaan..."
Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa
kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle.
Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi

vieläkin nipukammallensa.
"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä isä,
vetäsi savut ja sanoi:
"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele
sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"
Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen
puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä
Petteriltä:
"Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?"
Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta,
lisäten poistuessaan:
"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano
jotta tottapahan isäukko sitten maksaa."
* * * * *
Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me
rinnatusten kävelemään... Mikä minut pani niin tekemään:
heittäytymään tuntemattoman miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä
nytkään käsittää. Varma vaan on--uskokoon lukija tai olkoon
uskomatta--ettei siinä ollut mitään niin sanottua tarkotusta: ei halua
päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin silloin vielä lemmen asioissa
aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä paitsi saanut muitakin, sillä
olivathan kaikki Join, Sortavalan ja Tohmajärven herrat minuun ihan
hulluuntuneet.
Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti
kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei
kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen
Petteri ja kysyi:
"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"
"Olen" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin
vuorostani:
"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?" "Ei... Minä olen täältä
Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen
täytyy silloin olla minulle tuttuja", selitti Petteri ja kysyi taas:
"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"
"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun
Petteri tapaili sanoja myönsin minä.
"Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?"

"Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme
ylioppilastutkintoa suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä
että Helsingin puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita
kuin korkeintaan Kaivopuistoa."
Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli
korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä
juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti
uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:
"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"
"Olen... Olettekos te?" veikistelin minä.
"Olen... Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen
astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:
"No mitä te pidätte hänestä?"
"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on
niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää
ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri
kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en
löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään,
otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti kuin
voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin
närkästyneenä:
"No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon
yksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen,
ajattelette?"
Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa
lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi
polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:
"Ajaako neiti polkupyörällä?"
"Ajan... Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.
"Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja
ensi viikolla on aikomus käydä Impilahdella", selitteli Petteri ja kysäsi:
"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?"
Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin
toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:
"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?"
"Niistä minäkin pidän... Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät
gummit ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta."

Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis
poutapäivä. Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät,
reunat ja vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden,
hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen
mielialaamme, jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen
synnyttämä oudostelu. Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja
minäkin koetin parhaani mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja
runollisuuden vaikutukselle alttiiksi. Kaikki