Rakkauden komedia | Page 8

oli lörpöttely teemässäykseen, arkihummaukseen,
-- Te hohditte kuin hopeainen hely, mi vasken joukkoon näytti
joutuneen. Olitte raha maasta kaukaisesta, mi käy ei mukaan kurssin
tunnetun, töin tuskin kelpas keskusteluhun se voista, taiteesta ja
runoudesta. Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs --
SVANHILD
äänessään totisempi vivahdus.
Takana Styver niinkuin hahmo sankarin, kädessä hattu niinkuin ase
ankarin --
FALK.
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus

jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat
juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan;
Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti
tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin,
tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren
vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa
lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
SVANHILD
hienolla ivalla.
Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut
Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.
FALK
liikutettuna.
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, -- hyvin nään
ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka
muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti
kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan*
Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää.
*Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää
hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat
häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!
Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä.
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa
vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy
hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas
karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, -- tääll' lehvään puhkes
laulujeni puu; sain siivet; -- luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun
lahja mulle kasvaa pyhä!
SVANHILD

lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä.
Nuo sanat miksi mulle lausuitte? Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.
FALK.
Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa, oi ylväs Svanhild, -- tahtonne jos
vakaa on olla uljas, vapaa, pelvoton!
SVANHILD.
Vapaako?
FALK.
Se on tosi vapautusta, kun tehtävänsä täysin täyttää voi; suojaksi
vastaan syntiinlankeemusta kauneuden taivas Teidät mulle soi. Kohota
haukan lailla tuulta vastaan mun täytyy korkeuksiin noustaksein; Te
ilmakehä ootte siivillein; saan kantovoiman Teiltä ainoastaan. Mun
olkaa, sitten oma olkaa muiden, -- koska putoo lehdet puiden. Sielunne
rikkauden jos henkein saa, takaisin laulusta ma laulun annan; valossa
lampun sitten vanhetkaa kuin kukka kellastuvan kesärannan.
SVANHILD
katkeroitumisensa peittäen.
Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa, vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain.
Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa, se josta pillin taittaa päiväks
vain.
FALK.
Parempi seisoakko suossa lie, syyshalla kunnes lehtivaipan vie!
Kiivaasti.

On Teidän *pakko*, ootte velkapää minulle runsaat Luojan lahjat nää.
Runoina unelmanne soimaan jää! Pahasti tein, kun tapoin lintunne, ol'
laulun kirjain kirja Teille se. Niin laulakaa, mua ette jättää voi, runoni
silloin Teille kiittäin soi!
SVANHILD.
Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon, kun viime virteni syysilman
täyttää?
FALK
katselee häntä.
Te silloin käytte linnun kohtaloon.
Osoittaa puutarhaan päin.
SVANHILD
hiljaa.
Kiveä taitavasti voitte käyttää.
FALK
hymyilee ivallisesti.
Kerskailkaa voimaa sielun vapauden, mi kaiken uhrais, jos vain olis
maali!
Voimakkaasti.
Sen Teille näytin, vallassanne vaali iäinen on.
SVANHILD.
Te tietänette sen: Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.

FALK
kylmästi keskeyttäen.
Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.
SVANHILD
on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään
kaidetta vasten tukien päätään käsillään.
FALK
astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy
SVANHILDIN läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:
Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä sain aatoksiinne, heti näin ma
sen.
Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin
erehtyä; -- täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä
vain. -- --
Odottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana
paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle.
SVANHILD
kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi
häneen ja lähestyy.
Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä.
Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte
nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin
tuuli alla siipenne, -- mua ilman olisitte voimaa vailla. -- Niin kurjaa!
Matalata suorastaan, -- itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään
maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi

selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan,
paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se
supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol'
vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain
ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti
virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää,
vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun
suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin,
en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
FALK
puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.
Nimessä taivaan --!
SVANHILD.
Mua uskokaa, en lasten leikkiin osaa ottaa