Rakkauden komedia | Page 7

joulut juoksee tanssitilaisuuksissa --
FALK.
Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat --
GULDSTAD.
Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa --
FALK.
Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
LIND
tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen.
Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa varmuuden -- kaikki valoisalta
näyttää!
GULDSTAD.
Kas siinä sulho; meille kertokaa, millaiset tunteet yljän mielen täyttää.
LIND
vastenmielisesti kosketettuna.
Ei tarvis niitä muille toitottaa.
GULDSTAD
leikkiä laskien.

Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!
Lähestyy naisia.
LIND
katselee hänen jälkeensä.
Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!
FALK.
Erehdyit miehen suhteen, --
LIND.
Kuinka niin?
FALK.
Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.
LIND.
Siis Svanhildia?
FALK.
Ulkopuolla aivan
leikillisesti.
ma olen. Uhri vieraan asian!
LIND.
Sa tarkoitat?
FALK.

En nähnyt lukevan sun lehteä?
LIND.
Et.
FALK.
Maksais ehkä vaivan; näät miehestä vain siinä kerrottiin, min terve
hammas joutui hohtimiin, kun serkku poti vammaa onnetonta.
NEITI SKÄRE
katselee vasemmalle.
Nyt saapuu pappi!
ROUVA HALM.
Liekkö heitä monta?
STYVER.
Kahdeksan lasta --
FALK.
Tuo on melkein hurjaa!
NEITI SKÄRE.
Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!
Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla.
Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki
matkatamineissa, astuu sisälle yksi kerrallaan.
ROUVA HALM

rientää tulijoita vastaan.
Tuhansin tervetulleet!
STRÅMAN.
Kiitos vaan!
ROUVA STRÅMAN.
Pidotko Teillä on --
ROUVA HALM.
Ei laisinkaan!
ROUVA STRÅMAN.
Jos häiritsemme --
ROUVA HALM.
Häiritsette! Miksi? Saavuitte tänne aivan parahiksi; kihloihin taivas
Annan mennä soi.
STRÅMAN
puristaa Annan kättä mahtipontisesti.
Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras aarteista, sitä syö ei täällä koi, ei
ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.
ROUVA HALM.
Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin pienoiset myötä.
STRÅMAN.
Vielä neljä muuta lapsosta meiltä kotiin jäi.

ROUVA HALM.
Vai niin.
STRÅMAN.
Niin hentoa on kolme pikku suuta, ne ettei menetystä isän armaan viel'
itke.
NEITI SKÄRE
rouva Halmille hyvästellessään.
Lähdön aika on jo varmaan.
ROUVA HALM.
Myöhempään toki ennen istuttiin!
NEITI SKÄRE.
Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää; kiireesti heille uutinen tää
lennättää; tädeille suurta iloa se suo. Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo;
-- huomenna tulvii onnittelijoita sun ympärilläs, välttää et voi noita!
ROUVA HALM.
Hyvästi sitten!
Toisille.
Tarjota kai saan teetilkan? Käydään sisään katsomaan!
ROUVA HALM, STRÅMAN, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä
GULDSTAD, LIND ja ANNA lähtevät sisään rakennukseen.
NEITI SKÄRE
käydessään lemmittynsä käsivarteen.

Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo, kuu valta-istuimellaan siellä
loistaa! Mut ethän huomaakaan!
STYVER
tylysti.
Mun rauhass' suo aatoksein vekselistä ensin poistaa.
Poistuvat vasemmalle. FALK, joka edellisen kohtauksen aikana on
taukoamatta katsellut STRÅMANIA ja tämän vaimoa, jää yksin
puutarhaan. Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä
rakennuksessa.
FALK.
Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta --! Kautt' elon näin he kaksin
kiirehtää. He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta, kankaalle jotka kulon
jälkeen jää; -- vain autiutta, minne kantaa näkö, -- ken vehreyttä tuo
vielä elohon!
SVANHILD
tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa
kaiteelle.
Vain yksi -- yks --!
SVANHILD.
Te täällä pimeessäkö?
FALK.
Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on. Sisällä ettekö Te pelkää tuolla, luo
lamput siellä valon vainajiin --
SVANHILD.

Hyi!
FALK
katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa.
Muinoin hänkin oli uljas niin; hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla;
nous kirkon tapaa vastaan taistohon, hän riemulauluun puki
lemmenaatteet --! Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, --
kaksjalkainen hän turman näytös on! Ja nainen, puettuna roikkuvaan
hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin, on runotar, mi kaipuun
kauneimpaan ois miehessänsä herättänyt henkihin. Tulesta jäljellä on
tuskin sauhu! *Sic transit gloria amoris!*
SVANHILD.
Kauhu mun mielein täyttää aatellessain tätä: kadehdi kenenkään en
elämätä.
FALK
reippaasti.
Luonnottomuutta vastaan tästä alkain me kaksi vannoudumme suureen
sotahan.
SVANHILD
päätään puistaen.
Ja lankeamme oman miekan otahan niin totta kuin lie tanner alla
jalkain.
FALK.
On voitto sen, ken voimiaan ei hajota. Me arkihengen seurakuntaan
emme voi enää kera lauman laakeen vajota! Vuoks yksilöllisyyden
taistelemme vapaina totuuttamme rakastain. Me emme kuulu joukkoon
vaappuvain. Henkenne hehku liekehtien palaa, sananne aatoksiimme

voimaa valaa. Suvaita pakkoa Te ette voi, verenne kierron täytyy olla
vapaa; Te ette seurata voi toisten tapaa, äänenne yhteiskuorossa ei soi.
SVANHILD.
Sokaissut tuska on mun, uskokaa, monasti rintaani se pusertaa! Ratani
itse tahdoin kerran rastia --
FALK.
Aatoksissa?
SVANHILD.
En, tosi teossa. Tädeiltä riitti silloin neuvoja, -- Kyseessä oli heikko,
hauras astia -- --
Lähemmin.
sanotte »aatoksissa»; julkisesti ma -- maalariksi aioin antautua.
FALK.
Tulokset?
SVANHILD.
Tyhjät; lahjain puute esti; mut vapaus vain kutsui yhä mua; sivellin
näyttämöksi silloin vaihtui --
FALK.
Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?
SVANHILD.
Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa; hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa
-- --

FALK.
En kuullut ole *tätä* milloinkaan!
SVANHILD.
He toki ovat olleet varuillaan.
Hymyillen.
He »tulevaisuuteni» menneeks luulis, jos nuoret herrasmiehet tämän
kuulis.
FALK
katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti.
Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. -- Kun ensi kerran Teidät täällä näin,
Te muista erositte mielestäin, Te ette ketään voineet päästää luoksi.
Pöydässä seura mallikelpoinen, tee lämmin tuoksui, -- jutut, juorut
juoksi, miesväki neitten punehtuvain vuoksi kuhersi lailla kesyin
kyyhkysten. Pulmista uskonnon ja siveyden puhuivat neitseet kypsät,
vanhanlaiset, ylisti taloutta naidut naiset, siell' olitte kuin viluvarpunen.
Kun vihdoin noussut