Rakkauden komedia | Page 4

LIND.
Suo kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun saa sanaa kertoaksein --
FALK.
Kiire tuo pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun mies sitten pannaan.
Miksi visusti aarteensa ystävältä maahan kaivaa; -- näät kieltää
ollenkaan ei maksa vaivaa: Osalles onnen arpa lankesi!
LIND.
Sain onnen kauniin linnun paulaani!
FALK.
Elossa, -- ansass' säästyi henkikin?
LIND.
Maltatko vielä uottaa sekunnin. Kihloissa olen!
FALK
reippaasti.
Kihloissako!
LIND.

Niin! mist' uljuus, -- miestä siinä kysyttiin! Ma lausuin, -- ah, ei sanat
sitä kuvaa; mut ajattele naista punastuvaa, kaunista, nuorta, -- ollut
vihoissaan hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta! kaikk' kuuli hilliten hän
itkuaan; lie *merkit* hyvät?
FALK.
Miks'ei; jatka vaan.
LIND.
Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?
FALK.
Niin luulis, mutta varmuus olla sietää; nuo seikat neiti Skäre yksin
tietää.
LIND.
Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden! On kaikki selvää, mitään pelkää en.
Säteillen ja salaperäisenä.
Käteeni ottaa sain tuon kätösen, kun pöydältä hän korjas tarjottimen!
FALK
kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen.
Liittoonne kukkaset siis keväimen!
LIND
tekee samoin.
Pyhästi vannon kautta luojan nimen, hänt' että lemmin saakka kuolohon
kuin nytkin: -- siksi suloinen hän on.

FALK.
Kihloissa! Siksi profeetat ja lain mies heitti ilman katumuksen merkkiä.
LIND
hymyillen.
Laulustas luulit johtuvan sen vain --!
FALK.
Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.
LIND
vakavasti.
Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta onnesta tästä pelkkään huoleen,
vaivaan. Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta kuin tikapuita myöten
iloon taivaan. Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain; parempaa varron
sydämeltäin satoa, rakastan kortta, pienintä maan matoa; suur onni elää
lahjoittaen, jakain.
FALK.
Mut sano --
LIND.
Muut' ei ole sanottavaa, -- toisille sydäntämme älä avaa.
FALK.
Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.
LIND.
Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen ma elän hetkessä vain keväimen. Ma

katseen käännän puoleen onnen armaan; *yhdessä* hallitsemme
vaiheet sen. Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois raikkaalle kukkasellein:
»Kuihdu pois!» On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin, siks kasvaa,
*nousee* kukkasemme hyvin!
FALK.
Sinulle hyvin sopii onnikin!
LIND.
Soi elinhaluni kuin huima huilu; oon vahva; eessäni jos oisi kuilu,
ylitse heti kohta hyppäisin!
FALK.
Tai käyttääksemme arkipuhetta: Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.
LIND.
Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla, niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!
FALK.
Huomenna lentää saat, sa ethän suotta vuoristoon lähde kera kvartetin.
Nyt turkit voinet jättää kotihin --
LIND.
Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta! Ma täällä vuori-ilmaa hengitän; on
täällä kukat, vuonon väljä vesi, ah, laaksoon tähän laululinnut pesi, ja
onnen keijukainen, -- tääll' on *hän*.
FALK.
Lujasti kiinni pidä, harvinainen on näillä mailla onnen keijukainen.
Katselee rakennusta kohti.

Vait, -- Svanhild --
LIND
puristaa hänen kättään.
Poistun, -- kertomatta heitä salaisuus, joka yhdistävi meitä. Kiitos, ett'
otit lämmöllä sen vastaan! Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.
Lähtee taka-alalle muiden luo.
FALK katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa
edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä
rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee SVANHILD ulos rakennuksesta
käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle. FALK lähestyy
häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta; SVANHILD pysähtyy.
SVANHILD
hetken vaiettuaan.
Miks katselette --
FALK
kuin itsekseen.
Piirre tuo on selkein, se silmiensä mereen varjon heittää, hengellä
pilkan huulensa se peittää, se siin' on.
SVANHILD.
Mitä? Pelkään Teitä melkein.
FALK.
Te Svanhild ootte?
SVANHILD.

Outoako tää.
FALK.
Mut naurettava nimi on tuon kaltainen. Se täksi iltaa edes hyljätkää!
SVANHILD.
Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen --
FALK
hymyilee.
Hm, »Svanhild» -- »Svanhild» -- --
Äkkiä vakavasti.
Miksi saittekaan jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?
SVANHILD.
Se ruma onko?
FALK.
Kaunein päällä maan, mut meille liikaa kaiku on tuon nimen. Mitenkä
neiti nyky-aikainen noin ankaraa voi nimeä ees käyttää? Se pankaa
joukkoon muinaismuistojen.
SVANHILD.
Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää --
FALK.
Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.
SVANHILD.

Lain mukaan ei voi enää käydä niin. Vereni aatoksissa usein kiehui,
uneksin ratsullani ajavan reippaasti halki vapaan maailman, tuulessa
harja niinkuin lippu liehui!
FALK.
Niin aina lienee asian tuon laita. »*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään
aita, hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; -- *teossa* kiltisti me
jäämme maahan; sill' elo lienee kallis kaikillen, ja liian vaikea on
kuolon vaali.
SVANHILD
eloisasti.
Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali, mi täysin eloni on arvoinen!
Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, -- ellei, niin viisain paikallaan ken
makaa.
FALK
pilkallisesti.
Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.
SVANHILD
lämpimästi.
Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy, ei purjeet venhettänne eespäin
auta.
FALK
ivallisesti.
Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta, kun odota ei häntä aartehet,
mi kotikentät jätti rauhaiset, min ylväs ratsu maailmalle juoksi. Vain
aatelin on *kulku kulun vuoksi*, nyt turhuudeksi sitä sanotaan; niin

tarkoititte.
SVANHILD.
Niinpä melkein vaan. Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on se tänä vuonna
tyhjä, kukaton. Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen se heelmäin
painosta, ah muistan sen.
FALK
hiukan epävarmana.
Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?
SVANHILD
hienosti.
Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen perässä päärynöiden ain' on juosta.
Jos liika-sadon antanut on puu, tuo runsaus harvoin heti uudistuu.
FALK.
Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi, ett' opetukseen kertomus tuo
vaihtuisi.
SVANHILD.
Aikamme hyve aivan toinen lie. Totuuden uhriksi ken mitään vie? Min
arvoinen on yksilön nyt tie? Miss'