Rakkauden komedia | Page 3

polttopuita, niin hassun-oikkujanne kirotuita ei Teillä
parin viikon päästä lie, siit' olen vallan varma, hitto vie.
FALK.
Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan; mua henki kutsuu, viittoo
viehkeys lihan; mi viisaint' ensin valikoida ois.
GULDSTAD
kaataessaan laseihin.
Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.

ROUVA HALM
katsoo kelloaan.
Jo kahdeksan; on aika kohta lässä, pian pappi perheineen voi olla tässä.
Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella.
FALK.
Tännekkö pappi?
NEITI SKÄRE.
Päästä tuokion!
ROUVA HALM.
Kerroinhan, että luottaa tulohon --
ANNA.
Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.
ROUVA HALM.
Niin oikein. Älkää olko onneton; tulonsa kaikille on riemu suuri.
FALK.
Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?
ROUVA HALM.
Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.
FALK.
Hereille nimi muistini nyt sai, suurkäräjille valittu on kai hän
hyödyttämään kansaa, isänmaata.

STYVER.
Suur puhuja.
GULDSTAD.
Mut rykimäst' ei laata hän voi.
NEITI SKÄRE.
Hän myötään vaimon tuo --
ROUVA HALM.
Ja lapsia --
FALK.
Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, -- myöhemmin saa toimi-alan
tiukan, mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia; ymmärrän.
ROUVA HALM.
Miesten mies on rovasti!
GULDSTAD.
Vain nuoruudessaan aika vekkuli.
NEITI SKÄRE
loukkaantuneena.
Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti ihmisten arvokkaiden vakavasti
puhuvan kuullut olen rovastin vaiheista, tunnen miehen romaanin.
GULDSTAD
hymyillen.

Romaanin?
NEITI SKÄRE.
Romantiikaks sitä sanon, mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.
FALK.
Valtaavan herätätte tiedon janon minussa.
NEITI SKÄRE
jatkaen.
Ainahan on joitakuita häikäilemättömiä irvisuita! Muistatte kai tuon
ylioppilaan, mi kehno uskoi julkeudessaan neronsa pieneen,
naurettavaan voimaan, ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.
FALK.
Rovasti lienee runo valtainen, näytelmä hurskas tai sen kaltainen?
NEITI SKÄRE
hiljaisiin kyyneliin liikutettuna.
Ei lainkaan, -- mies on vain hän sydämen. Mut tällainen kun seikka
eloton näin paljon pahaa aikaan saanut on ja herättänyt intohimot väärät
ja syvät näin --
FALK
osaa-ottaen.
Ja moiset suuret määrät --
NEITI SKÄRE.
Niin tarkka silmänne jo eikö nää, mitenkä --

FALK.
Täss' ei mitään hämärää. Mut epäselväks yhä, aioin sanoa, romaanin
sisältö ja laatu jää. Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa; mut
nopeammin loppuun tirkistää --
STYVER.
Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.
NEITI SKÄRE.
Ellei vain muistissasi ole vikaa; suo minun --
ROUVA HALM.
Osaisinhan minäkin!
NEITI SKÄRE.
Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin. Hänt' ylioppilaana pidettiin
pääkaupunkimme parhaimpana päänä, omaksui uudet aatteet,
kyvykkäänä --
ROUVA HALM.
Ja otti osaa seuranäytelmiin.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, --
ROUVA HALM.
Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen. Myös perehtynyt säveltaiteeseen

hän oli -- julkaisikin nuotteineen teoksen »Sonetteja sulo Marjan». Niin
hempeästi soitti hän tuon sarjan.
ROUVA HALM.
Hän nero oli kerta kaikkiaan!
GULDSTAD
hillitysti.
Epäili jotkut hänen aivojaan.
FALK.
Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään, ties väittää, että katsomatta
ikään ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja kuin rikkaus ja laiskuus
patriarkkoja. Mut ken on Marja?
NEITI SKÄRE.
Rouva Stråman, johon koht' tutustutte, kuten kohtalohon tään parin.
Yhtiön ol' tytär hän --
GULDSTAD.
Puunlastausliikkeen.
NEITI SKÄRE
lyhyesti.
Siitä vähät huolin.
GULDSTAD
Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.
NEITI SKÄRE.

Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.
FALK.
Siis tytär yhtiön?
NEITI SKÄRE
jatkaen.
Niin, suuren, rikkaan. Arvaatte kai, ett' oli kosijoita; laumoittain
ympärillään kiehui noita. --
ROUVA HALM.
Kamariherran muistan mainehikkaan.
NEITI SKÄRE.
Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle. Teatterissa Stråmanin kun näki,
hän antoi heti lähdön sulhassarjalle --
FALK.
Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?
ROUVA HALM.
He kaksin nousi romantiikan harjalle!
NEITI SKÄRE.
Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää, mi sydämiä särki säälimättä; kun
tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää, niin missään nää ei auttavaista
kättä. Mut kumpikaan ei ollut uskoton; he majaan pyrki olki-kattohon,
vuonasta uneksi, mi ravinnon vain sois --
ROUVA HALM.

Ol' lehmä huippu haaveilon, --
NEITI SKÄRE.
Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat, pient' tölliä he taivaalta vain
anoivat.
FALK.
Ah niin! Ja --?
NEITI SKÄRE.
Maria luopui suvustaan.
FALK.
Luopuiko --?
ROUVA HALM.
Luopui.
FALK.
Uljast' tosiaan.
NEITI SKÄRE.
Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.
FALK.
He omans' yhteen -- vihkimättä -- keräsi?!
NEITI SKÄRE.
Hyi olkoon!
ROUVA HALM.

Hyi! Miesvainajani juoksi kiireessä todistajaks --!
STYVER.
neidille.
Kiista heräsi nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi. Käydessä asioita
kertomaan järjestys aina olkoon kohdallaan. Mut päähäni ei mahdu,
millä eli tuo pari --
FALK
jatkaen.
-- ajatella ei voi veli, ett' ullakolla vuona asusteli.
NEITI SKÄRE
Styverille.
Minusta päivän selvä on tuo peli: Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä, kaks
hellää syäntä tulee toimehen.
Falkille.
Mies kantelettaan soittaa heleätä, klaveeri-oppilait' ei Marja jätä --
ROUVA HALM.
Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen --
GULDSTAD.
Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.
ROUVA HALM.
Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.

NEITI SKÄRE.
Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan, ett' täyttää tehtäväns', se
vaikk' ois karu.
FALK
täydentäen.
Ja siihen päättyi miehen elontaru.
ROUVA HALM
nousee.
Puutarhaan lähtekäämme katsomaan eivätkö vieraamme jo kohta tulle.
NEITI SKÄRE
kietoutuen viittaansa.
On viileätä.
ROUVA HALM.
Kaulavaippa mulle tuo, Svanhild.
LIND
salavihkaa Annalle.
Eeltä käy!
ROUVA HALM.
Nyt tulkaa vaan!
SVANHILD menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi FALK, lähtevät
taka-alalle ja katoavat vasemmalle. LIND, joka on seurannut heitä,

pysähtyy ja palaa takaisin.
LIND.
Mun ystäväni!
FALK.
Samat sanat!