Rahan orja | Page 6

kun h?n ei koskaan antanut tunnustustakaan, karttui noista huomautuksista v?hitellen ??ret?n syntikuorma poloisen henkil?kunnan niskoille.
Kukaan ei j??nyt siit? osattomaksi. Jokainen tunsi itsens? enemm?n tai v?hemm?n hutilukseksi, sill? Rabbingin huomautukset olivat aina oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminly?ntej?. Siksi tekiv?tkin kaikki ty?t? kuin hullut, mutta mik??n ei n?ytt?nyt riitt?v?n Rabbingille.
H?n vaati ylivoimaista ty?t?. Palkkaa h?n kyll? oli aulis kohottamaan.
H?n ei vaatinut sanoilla, vaan sill? ty?m??r?ll?, jonka h?n asetti kunkin teht?v?ksi. Eik? h?n my?sk??n sanoilla ilmoittanut h?mm?styst??n, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa.
H?n vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkap?it??n. Mutta sep? k?vikin kuin puukonpistos asianomaisen syd?men l?pi.
Kukaan ei pit?nyt Rabbingista. Kaikki pelk?siv?t ja vihasivat h?nt?. Mutta kukaan ei voinut kielt?? my?sk??n h?nelt? syvint?, vastentahtoista kunnioitustaan.
Miss??n ei ollut niin painostava ilmakeh? kuin Rabbingin konttorissa. Sill? kaikki ne, jotka ty?skenteliv?t tuon kummallisen miehen johdon alla, tunsivat vaistomaisesti, ett? heid?n esimiehens? halveksi heit?.
Ja se olikin totta. Sill? Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan ihmisist? muussa kuin sarkastisessa ??nilajissa, saati sitten omista rahanalaisista raatajistaan, joille h?n tuskin oli taipuvainen mit??n ihmis-arvoa my?nt?m??n.
Tuon painostuksen lis?ksi tuli er?s toinen.
Kukaan ei Rabbingin liikkeiss? ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai suorastaan kadulle ajetuksi.
Se ei koskaan k?ynyt t?rke?sti eik? yht'?kki?. Se alkoi hiljaisella, hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten huomautusten muodossa, joilta kukaan ei s??stynyt, mutta jotka tiheniv?t sik?li kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsem??ns? mieheen v?heniv?t.
Lopuksi niit? satoi joka p?iv?.
Kukaan ei kest?nyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja meniv?t menojaan, toiset viel? varmasti vakuutettuina siit?, ett? Rabbing oli aivan oikeassa ja ett? he todellakaan eiv?t kelvanneet mihink??n.
Ne, jotka j?iv?t ja jotka syyst? tai toisesta eiv?t yksinkertaisesti voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyiv?t, tylsistyiv?t ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eik? kukaan voinut siit? en?? soimata Rabbingia, sill? silloin he todellakin olivat jo niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi en?? jaksanut pit?? heit? palveluksessaan.
Tuo tulevaisuus odotti jokaista. My?skin Johannes n?ki sen selv?sti silmiens? edess? h??m?tt?v?n.
Johanneksen ainoa toivo oli kerran p??st? niin omille jaloilleen, ett? h?n voisi erota Rabbingin liikkeest? ja perustaa omansa. Siksi h?n harjoitti my?s kaikessa hiljaisuudessa omia pieni? keinottelujaan, vaikka h?n piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.
Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. H?n olisi pit?nyt tuollaista omintakeista toimintaa h?nen asiainsa sivussa suorastaan konnamaisena.
Jokaisen h?nen miehens? t?ytyi kuulua h?nelle, yksinomaan h?nelle. Kaikki muu oli liikkeen pett?mist? ja varastamista.
Viel? ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Viel? t?ytyi h?nen totella ja kumartaa tuota miest?, joka n?ytti pit?v?n h?nt?kin jo varmana, tavallisena ty?juhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva. Kerran h?n oli seisova tuon miehen edess? pystyp?in.
Ja mittelev? miekkojaan h?nen kanssaan. Siit? oli tuleva voimankoetus, paljon pahempi kuin Rabbingin ?sken esitt?m? kaksintaistelu.
Olihan Johanneksella viel? is?ns? kostamatta.
Mutta my?s itsens? h?n tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka h?nelt? silloin olivat k?yhyyden vuoksi j??neet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian varhainen el?m?n kovuus oli h?nelt? tuppeensa tukahduttanut.
S??lim?t?n kostaja h?n oli oleva. Sill? h?nkin tunsi suonissaan Kullervon kansan veren kohisevan.
Mutta toisaalta tunsi h?n viel? pett?v?ns? Rabbingia ja pelk?si joka hetki kuin varas kiinni joutuvansa.
Siksi oli Rabbing kuin h?nen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu ilmestysmuoto, jonka kanssa h?nen ei tehnyt mieli menn? sormikoukkua vet?m??n.

4.
Rabbing oli pyyt?nyt ranskalaiset vieraansa p?iv?llisille. Johannes tunsi heti selitt?m?t?nt? vastenmielisyytt? tuota ehdotusta vastaan, kenties vain siksi, ett? se tuli h?nelle niin odottamatta.
H?n oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkest?.
--Me kaiketi emme j??, h?n kuiskasi ohimennen Irenelle.
--Kuinka niin? kysyi t?m? ter?v?sti. P?invastoin minusta meid?n on suorastaan velvollisuutemme j??d?.
--Velvollisuutemme? Ket? kohtaan?
--Koko seuraa, mutta tietysti etup??ss? Rabbingia, joka on kutsunut meid?t t?nne. Eth?n aikone tehd? skandaalia?
Irene kiinnitti yht? h?mm?styneen kuin huolestuneen silm?yksen h?neen.
Siin? suhteessa h?n ei koskaan ollut oikein varma miehest??n. Johannes oli h?nelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen luonnonlapsi, jota h?n ei ollenkaan ymm?rt?nyt.
Muuten h?n kyll? tavallaan piti Johanneksesta. Sill? olihan Johannes kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut h?nen ylimyksellisess? ymp?rist?ss??n.
Mutta seuramieheksi h?nest? ei ollut. Ja maailmanmenosta yleens? oli h?nell? tuiki nurinkuriset k?sitykset.
--Tunnen olevani juuri sill? tuulella, vastasi Johannes. Mutta lapsenkin vuoksi, ajattelin...
--Lapsen? ihmetteli Irene. Mik? h?nt? vaivaa? Etk? n?e, ett? h?n viihtyy erinomaisesti t??ll??
--Tuollaiset p?iv?lliset kest?v?t my?h??n, selitti Johannes s?vyis?sti. Ei ole hyv? h?nelle, ett? h?n valvoo niin kauan.
--N?en, ett? etsit tekosyit?, vastasi Irene happamesti. Me j??mme.
--En min?, virkkoi Johannes jyrk?sti. Minun hermoni eiv?t kest? t?t?.
--Mik?h?n t?ss? muka on omiaan sinua hermostuttamaan?
--Sin?h?n annat kohdella itse?si kuin...
--S??st? vertauksesi, katkaisi Irene. Sill? n?en, ett? aiot sanoa jotakin sopimatonta.
--My?s tehd? sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eiv?t miellyt? minua.
--Ketk? juutalaiset?
--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heid?n kanssaan viel? hanhi kynitt?v?n?.
Irene uskoi t?ydellisesti, ett? Johannes olikin mies sen tekem??n. Monet katkerat kokemukset olivat h?nelle sen opettaneet.
H?n virkahti sent?hden vain matalalla ??nell?:
--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksi? edes joku sopiva tekosyy.
--Sen vaivan j?t?n sinulle. Min? h?vi?n yksinkertaisesti.
--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.
--Eik? totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.
Johannes nousi l?hte?kseen.
H?n oli aikonut h?vit? sis?huoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt h?nen aikomuksestaan, eh?tti sanomaan:
--Minun mieheni pyyt?? tuhannesti anteeksi. Mutta