h?nen t?ytyy todellakin nyt menn?. H?n on unohtanut jotakin hyvin t?rke?t?...
--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.
--Tuskin, virkahti Johannes. Pelk??n, ett? asiani vaatii koko illan minulta.
Rabbing rypisti kulmiaan.
--Ei ylimalkaan pit?isi unohtaa mit??n, h?n sanoi. Mutta jos on unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.
Signe kuiskasi yli p?yd?n Irenelle:
--Emmek? l?hett?isi my?s Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus miehellesi.
--Luuletko? kysyi Irene ep?r?iden.
H?n ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.
--Varmasti. ?skeisen keskustelun j?lkeen. Eik?h?n h?nt? tarvita ollenkaan. Me kyll? hoidamme Seidin.
Irenen silm?t v?l?htiv?t.
--Olet oikeassa, h?n sanoi. Mutta ehk? Seidi my?s tahtoo kotiin?
--Olisi s??li h?irit? h?nen iloaan, selitti Signe. Etk? n?e, kuinka hyvin h?n viihtyy is?n syliss??
Irene ilmoitti Liisalle, ett? t?m? my?s olisi vapaa l?htem??n. Liisa nousi ep?varmana.
Johannes ymm?rsi silm?nr?p?yksess? ivan. H?nen verens? kiehahtivat.
--Tule! h?n sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.
Liisa seurasi h?nt?.
Johannes kohotti viel? kerran silinteri??n. Ja kuuli takanaan pid?tetty? naurua, jonka h?n arvasi johtuneen jostakin pisteli??st? sanasutkauksesta.
Meit? h?v?ist??n, ajatteli h?n. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa!
He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa p??t? kohti keskikaupunkia.
--Ymm?rsitk?? kysyi h?n hiljaa Liisalta.
--Luulen ymm?rt?neeni.
Sitten he eiv?t pitk??n aikaan puhuneet mit??n.
Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli h?nen kostettava! Mutta miten? Niin, ett? se tuntuisi, niin ettei tuon seuran en?? koskaan tekisi mieli h?nen kanssaan leikitell?.
Liisa istui p?? kumarassa. Johannes katseli syrj?st? h?nt?.
--Minne me ajamme? h?n kysyi.
--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.
--Kotiin? purkautui sis?llisell? raivolla Johannekselta. Minulla ei ole kotia!
--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yht? k?rsiv?llisesti.
--Ja sitten?
--Sitten?
--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mit? me sitten teemme?
Liisa katsoi h?neen kummastuneena.
--En tied?, h?n sanoi. Mutta kaiketi odotamme heit?.
--Ja sy?mme illallista?
--Eik?h?n.
--Ja juomme viini??
--Tokkohan se on niin tarpeellista.
--Ja menemme nukkumaan?
--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eik?h?n niin tapahtune.
Johannes tarttui lujasti h?nen k?teens?.
--Ei, Liisa, h?n sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siell?, me t??ll?! Mielest?ni sin?kin kaipaat jotakin virkistyst?.
--Min?? kysyi Liisa vavahtaen. Mit?s minusta!
--Siit? puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille bulevardeille.
Madeleine-kirkon tienoilla pys?ytti Johannes automobilin. Siin? oli l?hell? er?s suuri ylh?is?n ravintola, jossa h?n oli jo ehtinyt useampia kertoja sy?d? p?iv?llist? vaimonsa, Signen ynn? t?m?n is?n kanssa.
--Mihin me menemme? kysyi Liisa.
--Sy?m??n, sanoi Johannes. Sy?m??n herrasv?en tavalla.
Edesk?yv?t tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat h?nelle erinomaisen yksityishuoneen.
5.
Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.
T?m? kaikki oli kovin outoa h?nelle. Ei niin, ett? h?n ei olisi ravintola-el?m??n tottunut, sill? olihan h?n itse viett?nyt osan el?m?st??n tarjoilijattarena. Tosin vain pieness? suomalaisessa maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleis? parhaina matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainv?list?.
H?n tiesi sent?hden varsin hyvin, miten t?llaisissa paikoissa oli k?ytt?ydytt?v?.
Kaunis h?n my?s tiesi olevansa. Sit? olivat h?nelle liian monet miehet vuosien kuluessa vakuuttaneet, ett? h?n olisi voinut olla uskomatta heihin. Ja se teki h?nen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli h?n miss? maailman kolkassa tahansa, sill? h?n tiesi miesten olevan kaikkialla veistettyj? samasta tarvispuusta.
Outoa h?nelle oli Johannes ja h?nen hetkellinen k?yt?ksens?. Johannes, jota h?n oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi olento h?nelle ja jonka seurassa h?n aina oli tuntenut itsens? niin perin pieneksi, turvattomaksi ja v?h?p?t?iseksi!
H?n istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman p?yd?n ??ress?, samassa sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti h?nelle t?ysin ritarillista kohteliaisuutta!
Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen is?nkodissa, n?in yhdess? istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siit? oli Liisan mielest? niin kauan, ett? h?nen p??t??n huimasi sit? ajatellessa.
Sen j?lkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan iankaikkisuudelta v?lill?-olevaa ajanjaksoa t?ss? ajatella.
Liisa oli ty?miehen tyt?r samalta tehtaalta, jonka is?nn?itsij? Johanneksen is?, Tuomas Tamminen, oli ollut.
H?nen oma is?ns? oli kuollut tapaturmaisesti jo h?nen pienen? ollessaan. Joutunut jonkun v?kipy?r?n hihnaan ja musertunut siin? silm?nr?p?yksess?.
H?nen ?idilleen oli maksettu elinkautinen el?ke. Mutta h?net itsens? oli is?nn?itsij? ottanut kuin omaksi tytt?rekseen.
H?n oli saanut asua is?nn?itsij?n kartanossa. H?n oli saanut sy?d? samassa p?yd?ss? kuin t?m? ynn? h?nen poikansa ja h?n oli saanut alkeisopetuksensa yht? rintaa Johanneksen kanssa.
My?skin tytt?kouluun h?n oli p??ssyt ja siin? jo er?it? luokkia suorittanut. Mutta sill? v?lin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas Tammisen v?lill?, is?nn?itsij? oli muuttanut paikkakunnalta pois, perustanut oman liikkeens? ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut valittavanaan vain joko palata takaisin ty?v?en tytt?reksi ja ?itins? luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leip?ns? ja siten jatkaa koulunk?ynti??n.
H?n ei ollut valinnut kumpaakaan. Leip?ns? h?n tosin oli ansainnut ja viel? paljon enemm?nkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen yhteiskunta, niin paljon kuin se niist? nauttikin, ei pit?nyt hyv?ksytt?vin?.
Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.
Jo lapsena oli h?ness? esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita h?n tosin saattoi peitt?? suurella itsehillitsemis-kyvyll??n, mutta ei koskaan j?ljett?miin tukahduttaa. Hyv? alkukasvatus ja suotuisat ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat h?nen asemaansa is?nn?itsij?n kodissa, olivat vain pikemmin edist?neet kuin h?vitt?neet niit?.
Is?nn?itsij?n koti oli sijainnut korkealla m?ent?yr??ll?. Sen alta, pitkin joenvartta, olivat h??m?tt?neet tehtaan savupiiput ja liikkeen rakentamat ty?v?en asumukset.
Siell? alhaalla asui h?nen ?itins?. Ja siell? alhaalla oli ollut h?nen maailmansa.
H?nen oma, turmeltunut maailmansa.
H?nen omansa siksi, ett? h?n tunsi satojen lankojen h?nt? sinne kiinnitt?v?n. Turmeltunut siksi, ett? h?n ei ollut en?? luonnonlapsi, ett? h?n ei voinut ottaa en?? sen el?m?? yht? itsest??n selv?n? kuin muut samassa
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.