Rahan orja | Page 7

Irenelle.
--Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on
suorastaan velvollisuutemme jäädä.
--Velvollisuutemme? Ketä kohtaan?
--Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut
meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia?

Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen
häneen.
Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes
oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen
luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.
Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes
kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat
muut hänen ylimyksellisessä ympäristössään.
Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli
hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.
--Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta lapsenkin
vuoksi, ajattelin...
--Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän
viihtyy erinomaisesti täällä?
--Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi. Ei
ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.
--Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.
--En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.
--Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?
--Sinähän annat kohdella itseäsi kuin...
--Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa jotakin
sopimatonta.
--Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät
miellytä minua.
--Ketkä juutalaiset?

--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä
hanhi kynittävänä.
Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään.
Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet.
Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä:
--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes
joku sopiva tekosyy.
--Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti.
--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.
--Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.
Johannes nousi lähteäkseen.
Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt
hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan:
--Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy
todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä...
--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.
--Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan
minulta.
Rabbing rypisti kulmiaan.
--Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta jos on
unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.
Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle:
--Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus
miehellesi.

--Luuletko? kysyi Irene epäröiden.
Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.
--Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita
ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin.
Irenen silmät välähtivät.
--Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin?
--Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka hyvin
hän viihtyy isän sylissä?
Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa
nousi epävarmana.
Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat.
--Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.
Liisa seurasi häntä.
Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan pidätettyä
naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä
sanasutkauksesta.
Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi
nauraa!
He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.
--Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.
--Luulen ymmärtäneeni.
Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.
Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli

hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon
seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.
Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.
--Minne me ajamme? hän kysyi.
--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.
--Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole
kotia!
--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä
kärsivällisesti.
--Ja sitten?
--Sitten?
--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme?
Liisa katsoi häneen kummastuneena.
--En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä.
--Ja syömme illallista?
--Eiköhän.
--Ja juomme viiniä?
--Tokkohan se on niin tarpeellista.
--Ja menemme nukkumaan?
--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin
tapahtune.
Johannes tarttui lujasti hänen käteensä.

--Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me
täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä.
--Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta!
--Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille
bulevardeille.
Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli
lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt useampia
kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän kanssa.
--Mihin me menemme? kysyi Liisa.
--Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla.
Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen
yksityishuoneen.

5.
Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.
Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi
ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan
elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa
maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa
kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina
matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.
Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli
käyttäydyttävä.
Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet
vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta
heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän
missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan

kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.
Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes,
jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi