Rahan orja | Page 6

hän tunsi ainaista, miltei
pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat
hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia

suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman
henkisen olemuksensa mittapuina.
Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään
ylemmäksi tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön
tunne omasta salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään
ilmestysmuotoa sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään
siinä suhteessa.
Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen
esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän
Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan
liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti
vaikutti häneen.
Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.
Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään
saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai
Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla
aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan
helsinkiläisessä pääkonttorissaan.
Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin sattui,
ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman huoneensa
muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari
päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän tietävän
kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului kunkin
osaston alaan.
Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät
olevan kuudennen aistin hänellä.
Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.
Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän
ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut
tunnustustakaan, karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön

syntikuorma poloisen henkilökunnan niskoille.
Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai
vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina
oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin kaikki
työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän Rabbingille.
Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan.
Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti kunkin
tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut hämmästystään, jos
joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla tahdollaankaan osaansa valmiiksi
toimittaa.
Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä kävikin
kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi.
Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä.
Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä,
vastentahtoista kunnioitustaan.
Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa.
Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon
alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä.
Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan
ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista
rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään
ihmis-arvoa myöntämään.
Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen.
Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi
milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai suorastaan
kadulle ajetuksi.
Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht'äkkiä. Se alkoi hiljaisella,
hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten

huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka
tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi
merkitsemäänsä mieheen vähenivät.
Lopuksi niitä satoi joka päivä.
Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja
menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että
Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet
mihinkään.
Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti voineet
erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät, tylsistyivät ja
joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut siitä enää
soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo niin
loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää jaksanut
pitää heitä palveluksessaan.
Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi
silmiensä edessä häämöttävän.
Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että
hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän
harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan,
vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.
Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt tuollaista
omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan
konnamaisena.
Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle.
Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista.
Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen
totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo
varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva.
Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin.

Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus,
paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu.
Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta.
Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran
nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi
jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian
varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut.
Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan
Kullervon kansan veren kohisevan.
Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka
hetki kuin varas kiinni joutuvansa.
Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu
ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä
sormikoukkua vetämään.

4.
Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes tunsi
heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan, kenties
vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta.
Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä.
--Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen