Rahan orja | Page 8

olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin perin
pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!
Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä,
samassa sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti
hänelle täysin ritarillista kohteliaisuutta!
Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä
istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan mielestä
niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.
Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan
iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.
Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä
Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.
Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä
ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä
silmänräpäyksessä.
Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä oli
isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.
Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä
samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut
alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.
Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia
suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas
Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois,
perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut
valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä luo
tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa

koulunkäyntiään.
Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja
vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen
yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt
hyväksyttävinä.
Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.
Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän
tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei koskaan
jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat ulkonaiset
olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän kodissa,
olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.
Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta, pitkin
joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen
rakentamat työväen asumukset.
Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen
maailmansa.
Hänen oma, turmeltunut maailmansa.
Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne
kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi, että
hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin muut
samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut toisesta
maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi.
Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä alhaalla
piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet.
Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa
kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla.
Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan
vaikutuksen.

Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella,
halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo
keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen
mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä
yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi
koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta.
Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä.
Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan
synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä
alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa
likautuneen.
Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän oli
alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli
sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä.
Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle.
Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman
kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse
langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia tuota
suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen.
Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin
kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi, sitten
pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi.
Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän olisi
voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä rahan
arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän nautti
itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti myntätä
rahaksi niitä.
Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli ollut
tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen kirjeisiinsä, milloin ei.
Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa tekemistä?

Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli
kaikki siteensä katkaissut.
Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan.
Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden
velassa kenellekään.
Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian
yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt
seikkailemaan Helsinkiin.
Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina
aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt
siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä
pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka silloin
oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet vastasyntyneen
lapsensa hoitajattareksi.
Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin
onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin
kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen
epäiltävänä.
Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön.
Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli.
Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin