Rahan orja | Page 5

puutteellinen
kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei riittävästi
voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset taas näyttivät
puhuneen sitä pienestä pitäen.
Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän
vallitsi täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä
hänen kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi
pukeutua myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.
Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes
sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.

Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo
täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä eikä
tiedä, missä pitää käsiään.
Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.
Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.
Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta
nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.
Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.
Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili epämääräisesti.
Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä ollenkaan siirtynyt
hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei voinut kuitenkaan olla
silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein vilkaisematta.
Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni,
näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine
suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa
ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.
Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei uskoisi
häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa, pikantti
pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi häntä suoraan
teatterilavalta tuoduksi subretiksi.
Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.
Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli
ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:
--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?
--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.
--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.
--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia lapsenpiikani

kanssa.
--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.
Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se
koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.
Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän
tiesi jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään
mahdollisuutta saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.
Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan.
Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui päätään
kääntämättä paikallaan.
--Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan
toki!
Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen
vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.
--Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa
anteeksi hajamielisyyteni.
--Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella.
Te puhutte aivan erinomaisesti.
--Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.
--Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili
Johannes.
--Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.
Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen
kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen.
Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.
--Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.

--Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.
Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.
--Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti
Johannes.
Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon
paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä
hyvinvointia herättämään.
Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti
urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.
Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä
Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän yleisnero!
Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen, mikä hän
oikeastaan oli miehiään.
Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat.
Näkihän sen jo heidän naamoistaan.
Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.
Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia.
Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista
oli, olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla
mitä suvaitsevaisin.
Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä
kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja
kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta
joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.
--Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella
Irenelle huomauttavan.
--Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen. Sekundantit,
aseet, aika ja paikka siis.

--Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp hyväntuulisesti.
Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan soveliaat.
--Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen.
Maljanne, hyvä rouva.
Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.
--Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen
Rabbingiin.
--Teidän miehenne...
--Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme.
--Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis
rouva, koettaa voimiaan.
Irene ei ollut mitään ymmärtävinään.
--Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni.
--Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä
vähemmän tarkoituksenmukaiset.
--Mutta aseet?
--Ne lasken minä alas teidän edessänne.
Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa
purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian
ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa.
Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä
voimiaan.
Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta