Rahan orja | Page 4

tuttavia.
Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.
Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.

Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen alaluokkaa
kohdeltavan.
Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen
kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata kaikilta
halventavilta sanaheitoilta.
Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä
näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan
ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja tuskallista
taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia mielipiteitä vastaan.
Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla
hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.
Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se
oli tullutkin.
Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän
tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan
kouristavan.
Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?
Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty
kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?
Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen
kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.
Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!
Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä
sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.
Signe sanoi:
--Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä.

--Todella? kysyi Johannes koneellisesti.
--En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut
isää kuulemassa.
Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.
He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen
Aura ... Aura...?
--Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.
--Eivät, hymyili Signe.
--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.
--Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät
noin vaan muuten keskenään.
--Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.
--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet heitä.
Nyt oli sanasota valmis.
Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla
heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Suomalaiset sosialistit sitävastoin...
--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän
kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.
--Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.
--Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella
luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan
yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?
--Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla...

--Siellä pimennossa.
--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...
--jotako ei sovi laaksossa tapahtua?
--Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he rupeavat
sivistyneiden heikkouksia matkimaan.
Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.
Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi hän
tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.
--Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin
heikkouksiin. Se on aina luvallinen.
--Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.
--Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,
jolla on oikeutus omassa itsessään.
--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?
--Se katkoo siteet!
--Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.
Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi
lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon
polttelemaan.
Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei
vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.
Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja
kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä
aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin
suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.

Kaikki vaikenivat.
Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja
ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja
pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.

3.
Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät
tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka
Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle.
Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki kävisi
kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää keskustelua,
ja kaikki olisi päätetty.
--Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme
jo neljännestunnin teitä vartoneet.
Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu niin,
että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen
kanssa määräpaikkaan.
--Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen ranskalaisista
Ireneltä.
--Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin
hirveästi riidelleet.
--Riidelleet? Ja mistä?
--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.
--Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan
arvoinen asia maailmassa.
Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä

näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.
Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman ihailunsa.
Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä mielinmäärin
leivoksia.
Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen
ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan
jotakin tyttärelleen sanomista.
--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle
vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot
maailmasta.
--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili
ranskalainen.
--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän
mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?
--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.
Siihen tapaan jatkui keskustelu.
Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän joutui
aina suuremmassa seurassa hämilleen.
Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen