Rahan orja | Page 3

toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa lapsensa
pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma
kasvinsisarensa Liisa.
Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli
kurjuudesta pelastanut.
Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut
erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli
nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.
Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä
sielunliike mahtoi sen alla piillä?
Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin
syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin
eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.
Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.
Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään. Oli
hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi, kun
hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut sen
parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin
näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.

Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili, että
hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja
itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes
kuitenkaan voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan
rakastamatta eikä toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita
mahdollisia elinehtoja.
Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä
hän itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat
jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.
Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.
Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan
ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.
Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan
mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen
tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää
juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.
Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa koko
elämää ja koko ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä, tilapäisistä
yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.
Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä rakastaa?
Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia, milloin
ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.
Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti
hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi
voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan
oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta vanhurskautta,
ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan lyötävä ja katkaistava.
Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.
Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä

suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta
sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun
koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai
ansiotaan ilmestynyt.
Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa. Oli
kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia aivan
arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.
Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei
ollut ennen tarvinnut niitä.
Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen suojelija
ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä suhteessa
tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut mielipuoleksi vielä
ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään Johannekselle. Ei
hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin ylhäältä päin Johanneksen
elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien yhteiskunnallisten siteittensä
turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä olento maailmassa, paitsi
ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen kautta olikin siirtynyt aivan
erikoisella tavalla Johannekselle läheisemmäksi ilmiöksi.
Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt
hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät
olleet hänelle samantekeviä.
Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin
saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän
saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti
samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi
säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.
Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei
Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä
oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi
hänelle.
Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.

Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan olivat
ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä
Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa
hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen
tahdon mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran
palavasti pyysi tätä matkaa.
Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli
päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän
hoitajattarena taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.
--Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.
--Mikä setä? kysyi Johannes.
--Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen vierellään,
viittaa vieläkin kädellään.
--Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!
Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään
nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:
--He puhuivat suomea.
--Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?
Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.
--Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän
seurakuntaan.
Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:
--Saattoivat olla ehkä Liisan