Rahan orja | Page 2

sellaisenaan oli vain vähän tai ei mitään rakkauden kanssa
tekemistä.
Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja jolla sitä
ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken onnellisen
avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja lapsiaan
omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.
Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle,
köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän
olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa
olemaan.
Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis.
Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä
syy.
Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.
Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla
ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset
työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta
valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä

kummallisesti sävähtämään.
Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin, alhaalla,
pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen rauhansa ja
sopusointunsa saavuttaa.
Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu
vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne
se vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen
hyvinvoinnin kukkuloille.
Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän
ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen
maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin
monet barrikadit pystyttänyt?
Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää?
Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja
maailmanlopusta.
Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan elänyt
tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.
Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen
ja terveyden yhteiskunta.
Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty.
Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä
voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi ensin
virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että
elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan.
Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut
hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä.
Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut
askeleen eteenpäin.

Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle.
Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa!
Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea
kaksinkerroin onnettomaksi itseään?
Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana!
Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja
lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään
tekemään!
Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän olisi
tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän verensä
kostuttamaa katukiveä suutelemaan!
Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin
olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä
laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua,
aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi.
Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle.
Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja
sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää?
Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat kaikesta
maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen
haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut ja
niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi nauttia
toisten työn hedelmistä?
Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä
jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen
vasikan palvelijat.
Fluctuat, nec mergitur, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö
ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan
tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän

kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan?
Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin.
Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla juuri
täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen vääryys oli
pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen oikeus ja
avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia ja
itse-uhrautuvia sydämiä.
Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?----
Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä
benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä siirtyneet,
keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää, vallankumouksen
veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.

2.
--Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,
hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.
Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,
tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään,
kasvoilla jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden
ilmeen. Mutta ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä
samalla rakensi keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.
Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana
puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden
ripsien alta.
Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,
mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin
aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla
tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan rakkauden
hurmaavaan puolitiehen.

Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja
tavanmukaista. Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen
aamunkajastus?
Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän
kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä
mahtoi olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.
Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja
kasvinkumppaneita.
Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja olisi
jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut
edessään aivan