Rahan orja

Rahan orja, by Eino Leino

The Project Gutenberg EBook of Rahan orja, by Eino Leino This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Rahan orja
Author: Eino Leino
Release Date: December 20, 2004 [EBook #14386]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHAN
ORJA ***

Produced by Tapio Riikonen

RAHAN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1912.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen
orja.]

1.
Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla
puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja vetoisissa
hotellihuoneissaan.
Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli
maailmankaupungin kattojen laikahtanut.
Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.
Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono
leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.
Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi
edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa
ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman
kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen
takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi
trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja
sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.
Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu,
kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä
koristettu.
Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta
vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.
Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli
tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan ja
keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin
muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja
joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni.

Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja
toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle
pääsevänsä.
Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.
Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta
myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli
tehnyt myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja
ansainnut niillä sievän omaisuuden.
Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi
lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa samassa
ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää, vaimo
vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.
Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku
ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän,
vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla
puistoravintolassa tapaavansa.
Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen,
suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän
päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut
vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen
verran vihreämmiksi.
Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia
synnyttämään.
Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten Johannekselle
pitkän, kalvavan kaunan syy.
Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää pälähtänyt
päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka istui
hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli hänestä
sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.

Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän
oli tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.
Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää
vaimonsa kanssa.
Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi,
häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä
syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa,
näkee perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa
kylläksi temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan
uhalla itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.
Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan
yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan
kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja
liikekonttoreissa.
Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu
kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja
jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla
avosylin kohtasi häntä.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana
syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia
tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti näki
ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä sittenkin
mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta sisäisestä
jumalankuvastaan.
Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he
eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät
hävenneet.
Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä
häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään
raskauttavan? Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka
useimpien muiden mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat

jollekulle toiselle voineet olla ylimpänä autuutena?
Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta
sukuperästään.
Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut
itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta.
Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään
vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua.
Olihan koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata
takaisin enää alku-ihmisiin.
Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto yhteiskunnallinen
laitos, jolla