Prosper Mérimée | Page 8

erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä
kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol
bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen
als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]
Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä
huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä
arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi
runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias
kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36]
Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään
kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi.
Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä
suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän
mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa
käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin
kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman
basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli
Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren
Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin
humoristista".[37]
Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka
22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan
henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen
käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi
olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten
näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia
käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan
(tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen
määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään
tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja
uutuuden tuoksu.
Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät
olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja

erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen
anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä
todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären
muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki
luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen
vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse
luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi,
"Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää,
että moni tietämättömämpi pettyi.[40]
Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa
epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos
ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään
yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja
elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian
oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä
piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.
Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään
tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että
hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili,
harjoitti lainopillisia opintoja ja -- last not least -- rakasti seuraelämän
monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että
hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen,
joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla
tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja
hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen
näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään
uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija,
Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan
näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen
täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in
tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja
huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan
Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä

luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme
seuraavasta lauseesta: ... "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten
mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut
pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle... Näillä
huvinäytelmillä -- jatkaa hän edelleen -- on eräs suuri ansio, joka on
jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan
naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse
nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole
ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on
luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta
päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat.
Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse
luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja
vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille
väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii
vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa,
kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat
teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck,
comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia,
mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse
on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia
ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa
"la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de
costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble
jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire
l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le
placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on
arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys
onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]
Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja
siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset.