Prosper Mérimée | Page 9

Eikä ollut klassikoillakaan
sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä
entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että
tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he
olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut
tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista

kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen
ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public
comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]
Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva
Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella
kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt
poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä
romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in
tekijän.
Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII
oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen
veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna
hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin
sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko
valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti
vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen
kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen
leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin
uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen
kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille"
(méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista
ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.
Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan
asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli
liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta
globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen
luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut
edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista.
Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä
hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä --
yksipuolisuutta.
Tarkoitan Victor Hugota.
Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita

ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön
suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari
vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa
oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo
etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen
ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen
vaatimaton kotinsa -- hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin
lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa -- tuli vähitellen
yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä
ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie
ollut.
Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin
kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat;
asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan
kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve,
Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis
Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan
myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen
nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat
muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa
käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä,
joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin
Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur,
Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat,
maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet
jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien
mielestä oli välttämätön.
Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule
hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää
olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan
tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui
se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja
Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli
jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa
Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo

vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49]
niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja
valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan
olivat parhaimpia ystävyksiä.
Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina
olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka
varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui
nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika
kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo
piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä
sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu
ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa
tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän
lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa,
meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä
menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]
Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista
sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja
Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à
ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à
l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor
Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli
elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen
ja kirjallisuuden aloilla.
Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin
suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja
lukuisat käännökset ulkomaisesta