Prosper Mérimée | Page 7

elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä
Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m.
rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.
Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö
alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin
jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine
mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja
de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta,
lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis
pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin
hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani
oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei
ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata,
mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän
klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla
kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein
vankka rintasuojus.
Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z.
Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja
Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo
Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista
uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain
äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään,
toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi
näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa
meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä
kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä,
mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie
bourgeoisensa -- Le fils naturel, Le père de famille etc. -- oli kovin
laihaa ja pehmeää laatua.
Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita

määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska
teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin
uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska
näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja
todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää
nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli
sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja
huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi
kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti
ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]
Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta
ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli
vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen
tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?

III.
Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.
Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin
ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt
koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote
uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan
kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä.
Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä
käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen
arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että
taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä
täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan
ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä
Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä
mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen
sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich -- sanoo hän --
Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich
dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein

vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das
eine so wenig wie das andere".[30]
Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun
opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare,
Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen
lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen
varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman
suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet
semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim.
Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä
tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä
tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut
muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin
Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse
ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista
teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi
tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.
Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin
mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä
ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen
suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin.
Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der
historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind,
findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33]
Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin
Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana
kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija
Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin
Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825
A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on
sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon
on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä
teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen
omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja
Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in

sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei