Prosper Mérimée | Page 6

la peinture en Italie". Poliisin
ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna
jättämään rakkaan Itaaliansa -- hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain
Carbonarein leiriin -- ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.
Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle.
Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän
välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka
vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava
suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä
ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja
varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain
romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen
kanssa seuraavasti:
"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen
kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta,
aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän
miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle
kalliimpi."[18]
En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä
selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden,
käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen
olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:
"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja
lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani
vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului
meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili
toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin
erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]
Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä
Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi
Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja

etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva
Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon
uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan
Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche,
Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni
Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]
Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia
vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in"
ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa
jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä
vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja
iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan
kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan
kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein
käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän
innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä,
huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän
siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin
Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa
tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair,
Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka
talossa kävijöinä mainitaan.
Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista
kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua
vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota
oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus
"Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja
pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain
kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka
koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja
sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa
hän m.m. lausui:
"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te
vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu?

Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa
Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä
tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja
puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te
tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja
sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät
tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".
Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin",
suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet,
jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat
klassillinen ja romanttinen -- tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme
de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt -- olivat jo kaikkein
huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux
Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan:
mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu
nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta
klassillisuudelle tuottaa?[24]
Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia.
Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen
ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo
jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen
vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824
yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin
itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen
värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan
kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen
toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet,
Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles
Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse
voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja
suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet
ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.
Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa
yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset,

jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun
pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta
pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta