Prosper Mérimée | Page 5

valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin
kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja
tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin
kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan
filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä
vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun
uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n
ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa
tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista
kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja
raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan.
Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta
kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja
ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin
epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta
käsitteleviä romaaneja.
Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä
varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet?
Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n,
Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat
sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten
luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen
isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista
klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon
yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan.
Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti
luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä
kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman
maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä
inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.
Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa
tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison,
Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat

puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja
sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä
mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja
voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa
ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit
runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus
yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla
voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se
koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei
löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä
keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa
kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi
kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät
kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja
kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan
väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta
tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.
Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että
hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen
uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä
koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia,
jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa.
Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m.
maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja
kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret,
joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.
Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat
ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun
osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista
riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta
kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] -- Jo ensi päivänä
kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa
fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä
mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan
taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle,
"romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä
vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan
tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin
mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.
Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset
opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja
tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa
ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen.
Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la
philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille
kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen
lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin
tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence
Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules
Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]
Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat
lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla"
tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat
varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli
kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja
Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin
antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla
myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle
sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki
Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.
Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin
hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän
huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana
tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt.
1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella
menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan
salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen,

joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut
enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut
ensimmäisen teoksensa "Histoire de