Postikonttorissa | Page 6

hän ottaisi -- --
POIKA (huutaa): Markan edestä 20 pennin merkkejä!
KIRJURI (säikähtyen): Ole huutamatta, hunsvotti!
(Antaa pojalle postimerkkejä).
POIKA. Kiitos! Morjesta vaan!
(Katoo).
KIRJURI. Niin, oudoltahan se tuntuu, se on totta, mutta kuinka selittää
tuota kirjettä tuossa? Sillä mistä muusta kuin rakkauden asioista nuori
tyttö voi kirjoittaa nuorelle miehelle! Niin, kuta kauemmin tuota
ajattelen, sitä enemmän vaan pääni siitä pyörälle käypi.
NEITI EUFROSYNE (pistää päänsä sisään peräovesta): Herra
postimestari! -- herra sihteeri! minä saan ilmoittaa teille jotakin: posti
tulee, posti tulee!
KIRJURI (välinpitämättömästi): Vai niin --
NEITI. Niin, se on vielä hyvin kaukana -- tuolla Jyrkkämäen kohdalla
vasta kuuluu kello -- mutta se tulee semmoista hirmuista vauhtia, että
kyllä se tuossa tuokiossa on täällä. Mutta missä postimestari itse on?

KIRJURI. Missä lienee.
NEITI. Vai niin, mutta kuulihan sihteeri että hän lupasi antaa minulle
tuon paketin heti postin tultua? Eikö totta, kuulihan sihteeri sen --?
KIRJURI (kärsimättömästi): No, kyllä --
NEITI. Niin, että jos hän rupeisi kronglaamaan, eikä tahtoisikaan sitä
antaa, niin te voitte muistuttaa häntä tuosta hänen lupauksestaan ja
puhua minun puolestani. (Kiekailevasti) Tahdotteko sitä -- tahdotteko
puhua puolestani, herra sihteeri --?
KIRJURI. Mitä minä --
NEITI. Ei, vastatkaa nyt! Tahdotteko puollustaa minua, jos
postimestari panisi vastaan? Minä olisin teille sitten niin äärettömästi
kiitollinen. Tahdotteko sitä, sanokaa -- sillä se olisi niin sanomattomasti
tärkeää --
KIRJURI (ärjäsee): Menkää hiiteen! Minä en viitsi lorujanne
kuunnella!
NEITI. Fyy! Mitä se on? Kuka sillä tapaa yleisöä kohtelee? Minä
kirjoitan tästä sanomalehtiin, niin saatte nähdä, mitä siitä seuraa! Fyy,
semmoista raakuutta! Fyy!
(Katoo).
KIRJURI. Kirjoita vaikka keisarille, minä en siitä välitä! Niin, minä en
enää välitä! Niin, minä en enää välitä koko maailmasta. Jos olisi
minulla tässä myrkkyä, niin pistäisin suuhuni, että pääsisin tästä
elämästä. Hoh hoo sentään!
HELMI (tulee).
KIRJURI. Ah, mitä näen minä! Hän!
HELMI (kylmästi ja lyhyesti) Taisin unhottaa tänne hansikkaani? Onko
se täällä?

KIRJURI. Hansikkasi? En tiedä varmaan; en minä ole sitä nähnyt --
HELMI. Vai niin, sitten minä olen pudottanut sen muualle --
(Aikoo mennä).
KIRJURI. Ei, kuule, kyllä se täällä onkin --
HELMI. No, mitä sinä sitten valehtelet! Anna se tänne!
KIRJURI. Minä aioin sen pitää vaan siksi kun olisin tavannut sinua
mutta --
HELMI. Joutavata! Anna se tänne vaan!
(Ottaa sen ja aikoo mennä).
KIRJURI. Älähän -- kuulehan --!
HELMI. Ei ole aikaa.
KIRJURI. Helmi, yksi sana vaan --!
HELMI. En jouda.
KIRJURI. Yksi ainoa sana vaan!
HELMI (pysähtyy): No, mitä nyt sitten?
KIRJURI. Tuota -- hm -- minä taisin vähän loukata sinua tässä äsken.
HELMI. Niin, vieläkö kehtaat siitä puhua! Milloinka minä olen sinun
edessäsi koketteerannut? Sano se, ole niin hyvä!
KIRJURI. Et milloinkaan, se on totta --
HELMI. Ja olenko minä muille koketteerannut sitten, mitä? Ei,
sanokoot minusta mitä tahansa, mutta koketti en ole, sen tiedän
varmaan.

KIRJURI. No, koeta nyt unhottaa nuo pahat sanat. Mutta kun tekee
semmoisen äkkiarvaamattoman huomion, minkä minä vastikään, niin --
--
(Vaikenee).
HELMI. Minkä huomion? Sinä puhut arvoituksilla.
KIRJURI. Ei se mitään ollut. Ja mitä siitä enää on puhumistakaan.
Voimmehan sentään olla ystäviä, yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin --
eikö niin?
HELMI. Sinä olet todellakin kummallinen! Ovatko kenties ihmiset
kertoneet sinulle jotain pahaa minusta --?
KIRJURI. Ei suinkaan, toista se on. Mutta en minä sitä nyt tällä kertaa
voi selittää --
HELMI. No, parasta se taitaa ollakin. Toimita nyt humöörisi
hauskemmalle kannalle ja muista, ett'et unhota pois postista tuota
kirjettä luutnantti Saabelhjelmille! Se on tärkeä kirje.
KIRJURI (kylmästi): Jahah, kyllä! (Häneen katsomatta) Vai on se niin
tärkeä?
HELMI. Se on tietty. Se on karhumakirje meidän puodista, oikein
ankara lisäksi.
KIRJURI. Mitä?! Karhumakirje?
HELMI. Niin, kahdestakymmenestä hansikkaparista, jotka herra
kauniisti jätti maksamatta, kun hän täältä matkusti, Luuli kai
pääsevänsä velastaan sillä tavoin että välistä minua hienosteli, mutta
eipä onnistunutkaan; sillä pappa käski minun kirjoittamaan, että jos ei
rahaa heti tule, niin jätetään ne uloshaettavaksi. Saa nähdä nyt, mitä tuo
hieno sotaherra siihen vastaa.
KIRJURI. Onko se mahdollista? Sinä et siis -- sinä et siis olekaan -- --?

HELMI. Mitä?
KIRJURI. Et siis olekaan kihloissa?
HELMI. Kihloissa!? Minä?
KIRJURI. Niin, tuon luutnantin kanssa?
HELMI. Luutnantin kanssa?! Oletko sinä aivan --?
KIRJURI. Siinä ei siis ollutkaan perää! (Ottaa häntä kädestä) Helmi!
Kultaseni --!
HELMI (irroittaa itsensä) Herra Jumala, mitä nyt!
KIRJURI. Helmi! Sinä tunnet minun; me olemme lapsuuden toveria.
Olisiko se mahdollista, että, jos kysyisin sinulta -- jos sinä --?
HELMI. Herra jestan, laske minut -- laske minut --!
KIRJURI (jatkaen): Niin, jos kysyisin sinulta, pidätkö minusta sen
verran -- luotatko minuun niin paljon, että uskaltaisit -- että tahtoisit --?
HELMI. Olethan sinä ihan vimmattu --! Tässä kaikkein kuullen --!
Laske -- laske --!
KIRJURI. En, minä en sinua laske ennenkuin sinä sanot, rakastatko
minua?
HELMI. No, Janne, mitä se nyt on? Päästä minut -- päästä paikalla --!
KIRJURI. Sano ensin, tahdotko tulla omakseni!
HELMI. Voi, voi, päästä minut, päästä minut --
KIRJURI. Sano, tahdotko tulla omakseni?
HELMI. Tahdonhan, tahdonhan, mutta --

KIRJURI. Se on siis