Pohjavirtoja | Page 7

lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias,
uskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat
latvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä
ikävöinyt.
Eeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla
upeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän
vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta.
Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat
lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta.
Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi.
Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi
ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa
povessaan, millainen oli se?
Kaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää
käsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka
häntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki
oli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily
oli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti
tuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa.
Kaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin pettävä
kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja -- pakeni.
Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi kaikki
kaihottu.
Lahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti.
-- Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta
liikalapsi.
Eero painoi päänsä ikkunan pieleen. -- Senkö tähden elämän ilo minua
väistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin

kun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen
onnellisesta ajasta?
Hän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä
nuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä?
Kuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja
voimaa uhkuvana niin kuin ennenkin.
-- Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! --
Hän pudisti kättä.
-- No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. -- Koreat taisi tulla?
-- Tulihan nuo.
-- Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen minä
tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa yhtä
hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei ottaisi
uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän sitä
olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää, ettei siellä
tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe. Uskoko ei saisi
ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon vielä kerran,
että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana, nuorena
varsinkin.
-- Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe?
Elina nauraa heläytti iloisesti. -- Vieläkö parempaa tarvis?
-- Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin
puolesta, joka ei itse sitä voi.
-- Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä maallisissa
enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää nuorta
miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa, uskomasta,
että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä hyvä ja
hyödyllinen ihminen?

Eero painoi käden povelleen. -- Joku täällä sisällä.
-- Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi?
-- Saattaa olla. -- Eero nyökkäsi päätään.
-- Raukkamaisuus on pantava hengiltä.
-- Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten
nähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen
sitä oikeastaan on.
-- Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! -- Elina löi häntä nauraen olalle.
Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei se keino
auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte yksinäisyydessä, entistä
enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa oli iloisuutta
teeskennellyt.
Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan
rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista
mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua
ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli
valmis vaikka mihin.
Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei uskaltanut
eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka tuntui
raskaalta?
Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen
oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo,
mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen
sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun
voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas,
painostava tunne, joka häntä aina ahdisti.
-- Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi
lumivalkean esiliinansa. -- Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin
pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.

-- Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli lähteä,
mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.
-- Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi toisten
kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!
-- Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.
-- Mutta huvittaa samalla, eikö niin?
Eeron täytyi hymyillä. -- Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla
katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.
-- Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. -- Mutta minä
sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät tytöt ne
tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan
rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan toisenlainen.
Eero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli sekin
yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria, iloisia
tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät