Pohjavirtoja | Page 6

että oli ihminen
eikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo.
Tuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut
pitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä
valopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään
hän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin
neljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona
senjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt
ottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut
konttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen
lomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja

matka lähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä
kotona nyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin
kanssa suunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille
matkalle oli jo tänä iltana lähdettävä.
Tohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan
pöytäliinan.
Kyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa
perille. Hänessä oli niin paljo voimaa -- ja itsetietoisuutta myöskin --
enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi
itselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta,
uskallusta ja rohkeutta.
Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä taisi
olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä hyvillään että
huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi sitoutua. Ei siinä
osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä toiselta puolen
osannut surra, että tytöllä oli ottajia.
Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa
sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!
Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin
sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä tietäen,
että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman kasvattanut
ihmisiksi.
Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti vastaan.
Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista
kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän
takanaan Oskarin ja Eeron valkolakit päässä.
Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin»
ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin
etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja
liikkumattomana paikallaan.

Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien
iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat
hänen silmiinsä.
Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain ja
jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin kuljettava
samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava
asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut
muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa,
milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.
Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja
astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.
Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi
isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi.
Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei
uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin häpesi.
Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut näyttämisen
mahdollisuuksiakaan. -- Terve, sanoi hän vain kättä ojentaen. --
Onneksi herra ylioppilaalle!
Eero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa vapisivat.
Hänen oli vallannut omituinen liikutus.
Silloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. -- Kanna kunnialla,
sanoi hän. Ääni oli samea.
-- Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta.
-- Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar jatkoksi.
Tohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte
joukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja
Eero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa.
Astridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli
hetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita ei

ollut nähnyt moneen vuoteen.
Heti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen,
jota mielessään hautoi.
-- Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja
suoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi.
-- Entä jos olisin?
-- Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on
naiselle orjuutta -- useimmissa tapauksissa ainakin.
-- Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä liioin
nenästä vedettävä entisajan nainen.
Loppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti
sittekin komealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki
mustia hiuksiaan.
-- Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni
myöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden
jätä hyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää.
-- Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. -- Ennen sitä
jo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta.
-- Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa
kappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet,
välistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että puuttui
kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa.
Sentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen.
-- Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden
kannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon
»pikkulapset», Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta tervehtimään.
Ullakolla olivat »pojat» sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja
purkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen,

Eero seisoi yksin ikkunan ääressä.
Miten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa,
vanha puutarha! Hänen