Pohjavirtoja | Page 4

läimäyksen vasten silmiä.
Mitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli rahaa
liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo?
Hän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei tullut.
Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan.
-- Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti taas
puhuvan, -- kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä kantaa
ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä -- ei muuta,
istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. -- Pitäähän sitä
lapsia sillä lailla.
-- Luuletko? -- Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se
sisälsikään?
Sen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin
katsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse
kykene sinne painumaan.
Eero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut,
sanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa.
-- Siltä se ainakin näyttää. -- Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta
soinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. -- Kunhan jaksaisi taas
tämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin.
Isä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan
perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi

takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti
vilu, niin että hampaat kalisivat suussa.
Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei äiti
olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö?
Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.
Olihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään
mieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen
hyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä pitää
heistä kaikista, kun hän kerran on isä.
Oliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan
kuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti.
Ja entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin
piti lapsistaan -- toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut ettei äiti
hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä voisi pitää?
Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä muista. Kun hän
oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin herttaisesti. Hän oli
toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä tunsi ja kaikki kävi niin
paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli sellainen.
Mutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään
selvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen
ja ajatusten ristiaallokkoon.
Eero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut
ajatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja
selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut kukaan
siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden tuntui
niin kumman raskaalta.
Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin
mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto pienestä
tämän talven tapahtumasta.

Hän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun oli
vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen
hiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska hänen
luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan.
Siellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä. Siellä
oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien huoneessa,
kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti kutsumaan lasten
kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli kylvetettävä ja sitä
katsomaan kokoontui koko perhe.
Heikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi
sitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista.
Eero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa
punastuvansa. Kaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei
omin silmin olisi nähnyt.
Jälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen,
hivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui.
Ja nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen
omaa kohtaloaan.
Eeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun.
Huoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka
kovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel.

Pitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja sen
paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon Elinaa.
Elinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa. Vaikka
oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle arvoa, sillä
historia itsessään oli hyvinkin tavallinen.
Kun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon
tuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa

pieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero.
Tohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja
sen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin kun
jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa.
Kun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä
sisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski
perustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin vanhalta
ja tottuneelta palvelijalta.
Ei sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa
palvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea
katsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että sitä ihan
ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana,