Pohjavirtoja | Page 3

Mutta nyt oli toisin. Nyt
sitä oikein näki miten raskaan iloton tämä hiljaisuus oli.
Isä kävi joskus pitäjällä, joskus kävi sairaita hänen luonaan, muuten
hän istui aina yksin huoneessaan. Äiti piti huolta lapsista, aina
väsyneenä, usein tuskastuneena. Ja kun hän sanoi, ettei enää jaksanut,
lähti hän jonnekin kylään, hakemaan sitä virkistystä, jota ei kotoa
löytänyt.
Sellaista oli elämä, niin peloittavaa, kolkkoa ja raskasta, ettei sitä
uskaltanut ajatellakaan.
Eero häpesi sitä, että aina tuntui niin ahdistavalta, kun vain
ajattelemaan rupesi; sentähden meni hän mielellään ajatuksiaan pakoon.
Ja Elinan luokse oli hyvä paeta.
-- Sieltäkö se maisteri tulee, lennätti Elina hänelle iloisesti vastaan.
-- Ei kannata härnäillä.
-- Kyllä ne mahtavammatkin miehet suvaitsevat arvonimiä, joita eivät
ansaitse -- tai jotka ainakin ovat vasta tulossa.

-- Ei minusta maisteria tulekkaan.
-- Ja miksei?
Eero ei vastannut, heittihe vain pitkäkseen puulaatikon kannelle, levitti
avatun geometrian eteensä, nojasi kyynärpäitään laatikon kanteen ja
painoi leuan käsien varaan. Sitte hän jäi tuleen tuijottamaan.
-- Mitä viisauksia tuossa kirjassa on, kysäsi Elina. -- Antaapa kuulua.
-- Tahdotko?
-- Antaa tulla.
-- Koska AB:n suhde BK:hon on yhtä kuin AO:n suhde DO:hon ja BK
on yhtä kuin CD, niin on myös AB:n suhde CD:hen yhtä kuin AO:n
suhde DO:hon, rupesi Eero laskettelemaan.
-- Voi aikoja, mitä ihmisparan päähän pannaan. Mitähän tuostakin
oppii, metsiäkö hoitamaan vai maata kuokkimaan vai rakennetaanko
sillä taloja tai yhteiskuntaa? Toista elämä Amerikassa on. Siellä
neuvotaan, miten leipään on käsiksi päästävä.
-- Aina sinä siitä Amerikasta!
-- Pitäähän sitä tuoda tietojaan toisten kuuluville minun niinkuin
muittenkin.
-- Älähän härnäile!
-- En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia täytyy
oppia sen, joka aikoo lukumieheksi.
-- Ei minusta lukumiestä tule.
-- No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku.
Eikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta
laskea, vaikka annettiin näin pitkä loma.

-- Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta
ollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten
käy, pääsenkö luokalta vai en.
-- Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika
luokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja
vaikka mikä.
Eero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas.
Sitte hän sanoi yksikantaan: -- Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina
kun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa
käsistäni.
-- Mikä kaikki?
Eero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän
sanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: -- Pyh!
Eero tarttui kohta siihen.
-- Mitä se pyh merkitsee?
-- Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon:
olkoon onni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. -- Liukkaita ne ovat,
sen minä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. -- Ja onni on liukasta
sekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. -- Mutta olkoon! Ei sitä saa
taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on liukasta,
pidän kiinni kahta lujemmin, -- niin sitä ajatella pitää.
Neula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse
kiireimmän kautta otti selkoa Eeron mieli-alasta.
-- Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin
ylenee, kun ihmiset joksikin luulevat.
Tohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen
lapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille.

Silmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja
hetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten
makuuhuoneesta.
Yksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen
entisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi astioita
kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi sinne
kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle.
Painostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista
väsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti.
Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan
sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi
kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt
sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti.
Olisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt?
Se olisi ollut niin vapauttavaa.
Vai vaikenikohan sentähden, että Eero istui tässä äidin suun sulkuna.
Tuo ajatus ei jättänyt Eeroa rauhaan sittekään, kun hän isän huoneessa
riisuutui, pannakseen maata. Isä ja äiti olivat kahden viereisessä
huoneessa. Ehkä he siellä puhuivat ja selvittelivät. Nyt hän voisi
kenties muutamassa minuutissa päästä selville siitä, mitä muuten saisi
kauankin tuskallisesti ajatella ja tutkia.
Jos hän? --
Ei, ei, se olisi niin raukkamaista, niin rumaa.
Hän painautui tilalleen häveten omaa ajatustaan. Silloin hän kuuli isän
askeleet viereisestä huoneesta ja äidin sanovan jotain.
Hän kavahti pystyyn. Jos kuitenkin -- --? Tämä oli niin sietämätöntä,
kun ei ymmärtänyt ja kun kuitenkin alinomaa täytyi ajatella.

Hän hiipi hiljaa ovelle ja painoi korvansa lähelle avaimen reikää.
Hän kuuli äidin peseytyvän. Isä astui edes takaisin lattialla, kuten
hänellä oli tapana riisuutuessaan.
Kun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja
samassa hän jo kuuli äidin äänen: -- Niin on meidän kuin muidenkin
köyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon.
Eerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan