Pohjavirtoja | Page 2

täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori ja

kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle.
Miten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan
sinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään ihan
kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä
kohtuuttomasti.
Huoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista
palattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu.
Tohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut »aivan vahingossa»,
»ihan tietämättä ja tahtomatta» tai sillä »ettei se niin vaarallista ollut».
Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua itse ja hän tahtoi
pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa anteeksi. Tohtorin
täytyi oppia pysymään kohtuudessa.
Lellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut
tylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään.
Tohtori oli parantumaton.
Siitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota suurta
taistelua ja suurta tappiota.
Tohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä
kuului paha parahdus.
-- Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? -- Äiti kuivasi Yrjön
kyyneleitä.
-- Tallasi niin kovasti -- ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa
pidellen.
-- Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella mitään.
-- Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte
kohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan.
Tohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa
niihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä monta

kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti
lattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään.
Hänen liikkeensä eivät enää olleet voimakkaita niinkuin äsken, vaan
väsyneen hitaita ja konemaisia. Mieli oli jälleen lamassa ja ajatukset
hautoivat vielä äsken elpyneitä muistoja.
Tuuli ulkona ulvahti taas pitkään ja valittavasti.
Tohtorinna huokasi. Molemmat Astridin jälkeen syntyneet, poika ja
tyttö, kuolivat pieninä -- kuolivat niinkuin hänen toivonsa päästä
taistelussa voitolle.
Monen monet kerrat hän heidän haudallaan oli toivotellut kuolemaa
itselleenkin, niin raskaalta ja niin toivottoman pitkältä näytti se tie, joka
hänellä oli kuljettavana. Voimat tuntuivat jo olevan lopussa ja hän oli
kuitenkin vielä nuori. Tätä hän kauhistui eniten, kun ajattelemaan
rupesi.
Ei hän silloin olisi uskonut, että kestäisi näin kauan. Mutta kestihän sitä
kun puutui, kun oppi olemaan kone ilman ajatuksia, ilman vaatimuksia
ja toiveita, kone, joka vain kävi, kun käytettiin.
Kuka olisi uskonut, että hän saattoi tulla sellaiseksi, hän, joka ilolintuna
oli liehunut nuorten joukossa ja jolla oli ollut edellytyksiä ja kykyä
vaikka mihin. Kauniiksi, teräväpäiseksi ja sukkelasanaiseksi häntä
ennen kehuttiin, mutta oliko tästä enää rahtuakaan jälellä? Eikö kaikki
ollut tuhoutunut tuon umpimielisen erakon ja hänen tapojensa tähden?
Tohtorinna tunsi pistoksen sydämessään.
Olihan totta, että hän miehessään oli nähnyt muutakin kuin huonoutta,
mutta sitä aikaa, jolloin hyvä tohtorissa pääsi voitolle, sitä oli tuskin
kestänyt enempää kuin pari vuotta. Kun Aina-rouvan äiti kuoli,
tapahtui tuo käänne parempaan päin. Silloin hänestä todella tuntui, että
tohtori sittekin oli hyvä mies. Kylmennyt väli kävi silloin jälleen
helläksi ja lämpimäksi. Surun johdosta he tulivat vetäytyneeksi pois
seuraelämästä, ja tohtorin tavat muuttuivat huomattavasti.

Tähän aikaan he myöskin rupesivat miettimään maalle asettumista. Ja
sitte tuli muutto.
Tässä pienessä maalaiskodissa syntyi Oskar.
Hän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan.
Odottaessaan hänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan
tietoisesti ja tahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön,
ottavansa siihen osaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan
luonnon vaatimuksesta.
Sellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän silloin
tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko ja
rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia syntyä,
sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi.
Mutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero.
-- Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti.
Pöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku
tytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville antoi
Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin pöydän
ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä.
Eero yksin nousi hitaasti.
-- Tuletko sinäkin? -- Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi
ruokaliinan Yrjön kaulaan.
-- En minä aikonut, -- menen vain keittiöön.
Hän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä,
kunnes löysi keittiön oven.
Lämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu
loisti iloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien.
Keittiö oli suurehko, valoisa huone. Pehmeät, koti-kutoiset matot

peittivät lattian. Kaikki oli lämmintä, valoisaa ja puhdasta. Olisi
saattanut luulla, että kaikki vastikään oli siistitty, mutta se, joka tunsi
tohtorintalon Elinan, tiesi, että tällaista siellä oli melkein aina.
Valoisa keittiö ja Elina, keittiön kunnossapitäjä, tekivät aina Eeroon
samanlaisen vaikutuksen. Heillä oli molemmilla sitä, mitä ei siellä
toisten luona löytynyt, missä kuului tuo tuulen haikea, läpi koko
ruumiin vihlova valitus ja missä ajatukset kävivät raskaan raskaiksi.
Eero oli aina ollut Elinan poika, mutta hän ei koskaan ollut niin kipeästi
tarvinnut häntä kuin nyt sairautensa jälkeen ollessaan kotona.
Oli kuin hän nyt vasta olisikin tullut tuntemaan, minkälaista elämä
täällä oikeastaan oli. Jouluaikoina, kun Oskar ja Astrid olivat kotona,
oli kaikki aivan toisenlaista ja kesäisin, jolloin kaiket päivät oltiin
ulkosalla, ei ollut paljo tietoa koti-elämästä.