Pohjavirtoja

Pohjavirtoja, by Marja Salmela

The Project Gutenberg EBook of Pohjavirtoja, by Marja Salmela This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Pohjavirtoja Romaani
Author: Marja Salmela
Release Date: April 30, 2007 [EBook #21265]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
POHJAVIRTOJA ***

Produced by Tapio Riikonen

POHJAVIRTOJA
Romaani
Kirj.
MARJA SALMELA

WSOY, Porvoo, 1911.

SISÄLLYS:
Eero Jokapäiväisyyden poluilta Alppien maassa Kun tiet yhtyivät

EERO

Tohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorin
lapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleen toverin
kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikä puoliääneen.
Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen
perällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan.
Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät
lapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin
heistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun
Yrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä
saappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyi
etäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi
aikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi,
aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.
Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän toisella
puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään supisten.
Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan
singahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää. Tuuli
tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas entistä
vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään ja
haikeasti.
Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin
tohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja

raskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota
siihen mitä kuuli. Hän vain luki.
Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja
leikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta eroittaa
miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan tuoliinsa, kuuli
paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja pari kertaa lusikan
kilahduksen lasin laitaa vastaan.
Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen
kiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja rupesi
valmistamaan voileipiä lapsille.
Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä lukevien
luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin vanhus
istui painuneena kirjojensa yli.
Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli
vieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen
umpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei
äännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo
pienenä.
Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin
hymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki
ylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa muillekin.
Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä äidinkin väsynyt
mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei silloin tarvitseisi
kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta, eikä pääsisi
ahdistamaan synkät ajatukset.
Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina ympärillä
ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli hänkin.
Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat
askeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan.
Tohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen

yksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan noudattaa
ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran onnellisena
seitsentoistavuotiaana oli antautunut!
Voi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja silloin sitä
tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun naimisiin joutuu.
Mutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista
vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän oli silloin itse
vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin huvitellut kuin
kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä pääsi. Täytyi vain
alistua. Ei auttanut muu.
Ennenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä.
Tohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle toisten
valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden viipaleen ja
levitti voita päälle.
Hänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet
väsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti
voimansa vuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa.
Pian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse
vielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid
syntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa,
itsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti.
Hänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli. Liiankin
hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin osa
paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei
siihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä
paljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se
pani pelkäämään.
Oltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi
olla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se
nostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi.
Hän tahtoi ja hänen