Piru | Page 7

oppilaita seuloa. Tässä on
kuvannollinen merkitys kouraan tuntuva. Miten voi "sanaa kylvää" ja
"ihmisiä seuloa?" On kysymyksessä *pahuus yleensä*.
Pietarille sanoo hän (Matt. 16: 3) Mene pois Saatana! j. n. e., ei hän
tietystikään tarkottanut Saatanalla Pietarin personaa, vaan hänen pahoja
ajatuksiaan. Samoin puhuu hän Judas Iskariotin salaisesta
kavallussuunnitelmasta kun hän sanoo: "-- -- yksi teistä on perkele".

Evankelistat nimittävät pirua eri nimityksillä. Matteus kutsuu häntä
"viholliseksi", Luukas "perkeleeksi" (dinvol), Markus "Saatanaksi". Ei
siis käsitetä realistista henkilöä jolla on varma nimitys, vaan
kuvannollista käsitettä pahasta. Eivät apostolitkaan puhu perkeleestä
olemassaolevana henkilönä, vaan pahan personoituna käsitteenä
erottaakseen paheen käsitteen hyveestä. Uudessa testamentissa kerrottu
satu Jeesuksen kiusaamisesta näyttää olevan kuvannollinen puhe
hyveen taistelusta pahetta vastaan. Jos tuo todella olisi kirjaimellisesti
tapahtunut, että pahahenki vei Jeesuksen korpeen perkeleen
kiusattavaksi, merkitsisi se, että pyhähenki ja perkele tekivät salaliiton
Jeesusta vastaan. Edellinen kuletti Jeesuksen korpeen, jälkimäinen tuli
häntä kiusaamaan. Teologiselta katsantokannalta, ottaen huomioon
Jeesuksen ja pyhänhengen keskinäisen suhteen, tekivät molemmat
liittolaiset turhaa työtä, sillä heidän piti jo ennakolta tietää, että Jeesus,
Jumalan poikana loistavasti kiusauksesta suoriutuu ja piru saa pitkän
nenän. Eihän piru, uskonnollisen katsantokannan mukaan, omistanut
palastakaan "maailman valtakunnista", nehän olivat jo Jumalan
perintöruhtinaan Jeesuksen omaisuutta.
Kun kiusaushistoria puhdistetaan yliluonnollisista lisäyksistä, niin jää
jälelle vertauksellinen kuvaus hyvän ja pahan taistelusta ja hyvän
voitosta. Samallainen on Johanneksen kuvaus pimeyden ruhtinaasta ja
valkeuden ruhtinaasta.

Jeesuksen jälkeläisten käsitys pirusta.
Jeesuksen lähimmät seuraajat, -- apostolit, käsittivät Jeesuksen oppia
kirjaimellisesti ja siksi kehittyy pirun personallisuus täydellisemmäksi
heidän opeissaan, ollen se maailman ruhtinas, kiljuva jalopeura, ja sen
taistelu Jumalan kanssa saa selväpiirteisempiä muotoja. Hebrean
rabbien uudempien apokryfikirjojen mielikuvitustarujen vaikutus on
silmäänpistävän tuntuva.
Juutalaisten Messias-uskolla oli tässäkin huomattava osa. Jeesuksen
seuraajat olivat varmoja, että Jeesus oli se tuleva Messias. Epäileville
heimolaisilleen, jotka odottivat Messiasta juutalaisen valtakunnan

uudelleen kohottajana, koittivat he selittää, että Jeesus oli se
profeettojen ennustama Messias, mutta hänen valtakuntansa "ei ole
tästä maailmasta", eikä perkeleen valtakuntakaan, ja niin syntyi
lunastusoppi. Yhdistettiin kaikki yksityiset sanat, lauseet ja tapaukset
mitkä arveltiin olevan asialle eduksi ja muodostettiin yhtenäinen
järjestetty lunastussysteemi. Pirusta tuli mahtava mies, jonka valtaa ei
voitu muuten kukistaa, vaan piti Jumalan ainoan pojan kuolla,
sovittaakseen ihmisten synnit, jotka hänen oma vihollisensa oli tuonut
maailmaan!
Todellakin oli piru sangen tyhmä. Hän meni itse Juudaksen sisään ja
kiihotti hänet antamaan Jeesuksen ilmi juutalaiselle virkavallalle. Sitä
juuri Jeesus tarvitsikin. Siis piru antoi vastapelaajalleen valtit käsiin!
Jeesus sai vastustajastaan voiton, mutta ei niin suurta, että se olisi ollut
lunastettaville tarpeeksi, piru jäi edelleen eloon ja "käy ympäri kun
kiljuva jalopeura, etsien kenen hän nielisi". Kristus kävi helvetissä
"pirua tappamassa", mutta hänen poistuttuaan meni elämä siellä entistä
menoaan, ja helvetin asukasluku lisääntyi huimaavaa vauhtia.
Ihmiskunta ei koskaan ollut avuttomampana perkeleen kynsissä kun
lunastustyön ja Jeesuksen "voiton" jälkeen.
Kristinusko levisi laajalle, etenkin Raamatussa. Roomalaiset olivat
monijumaluuden tunnustajat. Kristinusko tunnusti monijumaluuden
(kolminaisuuden) tyydyttääkseen roomalaisia, joiden uskonnosta useita
tapoja säilytettiin ja sisällytettiin kristinuskoon. Piru nousi miltei
Jumalan arvoon. Kristityt sanovat pakanuutta perkeleellisyydeksi,
mutta juuri näiltä pakanoilta ovat kristityt perkeleensä lainanneet.
"Pakanakansojen" piru nousi kristittyjen kesken mahtavaksi valtijaaksi.

Piru mahtavana olentona.
Mitä enempi aikaa Jeesuksen kuolemasta kului, mitä laajemmalle
natsarealaisen opettajan aatteet levisivät, sitä mahtavammaksi kohosi
piru. Hän ei anna hetkenkään rauhaa kristilliselle kirkolle ja Jeesuksen
seurakunnalle, vaan hyökkää alituiseen sitä vastaan, eikä kukaan voi

häntä vastustaa. Hirveät ja kamalat ajat! Kristuksen valtakunta ei ollut
vielä tullut, ja siksi odotettiin sydän kurkussa hänen toista tulemistaan,
jolloin hän lopultakin voittaisi saatanan, kuten Johannes (Ilm. k.)
ennusti.
Kun toiveet eivät täyttyneet ja piru yhä riehui, alettiin etsiä syitä, miksi
pirulla on niin suuri valta. Siihen kysymykseen vastaamaan ilmestyi
paljon pieniä uskonlahkoja, jotka yrittivät kytkeä Persian dualismia
kristinuskoon. Sellaista oppia nimitettiin gnastitsismiksi, ja sen
puolustajat antoivat pirulle vielä enempi tietoja ja mahtavuutta kun sillä
ennen olikaan. He selittivät, että piru on aineellisen luonnon luoja, ja
itsenäinen alku-olio, joka ei häviä, vaan on hyvyyden kanssa yhtä
voimakas ja alituisessa taistelussa. Sen ajatuksen kautta kävi saatana
mahtavammaksi, pelastustyö vaikeammaksi, autuus yhä
saavuttamattomammaksi. Kun kirkkoherra Klemens Aleksandriasta
vielä opetti, että kaikki ihmiset ovat pelastettuja ja pakenivat Jumalan
luo, selitti jo pyhä Augustinus, että Jumala on lunastanut vaan harvat
valitut, kun taas suurin osa ihmisiä joutuu perkeleen saaliiksi.
On suoraan mahdotonta muodostaa kokonaiskäsitystä siitä sekasotkusta,
joka ensi vuosisatoina saatanasta heitettiin. Se oli kaikellaisten
uskonlahkojen käsitysten sekasotku, palveltiin kristinuskon Jumalaa,
pirua ja entisiä "pakanajumalia" yhtaikaa.
Kirkkoisät selittivät, että piru alkuaan oli luotu hyväksi, mutta
myöhemmin langennut ja puolustajineen viskattu helvettiin.
Myöhemmin "todennettiin", että silloin kymmenes osa enkeleitä
heitettiin helvettiin. Paitsi näitä, on yksi joukko "puolueettomia"
enkeleitä, jotka katsovat syrjästä Jumalan ja pirun taistelua, siihen
sekaantumatta.
Saatana kasvoi suuremmaksi. Pitkä on sen historia. Kun siitä rengas
katosi, tuli toinen sijaan, kunnes pirun persona, elämä ja toiminta
lopulta saivat yhtenäisen varman pohjan *keskiajalla*. Hän (Saatana)
nousi mahtavuutensa huipulle juuri silloin, kun kristillinen kirkko oli
mahtavimmillaan. Saatana oli kauhun ja tietämättömyyden tulos ja
keskiaika oli kauhun ja tietämättömyyden aikaa. Piru oli sankari,
valtias, jonka edessä maailma vapisi pelosta. Ihmiset unohtivat

Jumalansa ja