Pilven hattaroita II | Page 8

»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin
vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.
Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät
petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti
ovelta katsomaan.
»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä
hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria tavottelemaan.
Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas vaan tuota
pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen kimppuun
rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»
»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon
kimppuun käydä.»
»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin»,
virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne... Vielä se
surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos
hampaisiinsa saa.»

Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi katsoa
murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän rusappa toisista
harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat, mutta kaikki olivat
samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan irvistänyt, vaan
päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras kotikoira.
Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että kohtsillään
tulee Koivulaan »tupakaiset»... Jokaikinen töppönen silloin kiireemmän
kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa Koivulaa kohden.
Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.
Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli,
että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön surua.
Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen mies, joka
ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.
»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»
Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen
tupaan.
Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi
edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina,
pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin
odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.
Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat.
Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä
ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen... Kun morsian
kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan rahoineen
takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut
vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen
yleisöön virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos
tyttö ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.
Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten pelokkaina
kotiansa kohden astumaan.

Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia
tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa
tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»
Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun
muisteltiin poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että
koko kylä oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille
menemästä. Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin
olla, jos sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä
silloin vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset
viihtyisi.
Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni
suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on
sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka
hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi.
Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi tulisi
taivaan valtakunnalle.
Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.
Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun
Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin
lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon
pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni
paholainen kintereillä.
Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja
toisesta talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää
tahtoneet kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja
sanoivat emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen
täytyy antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti
itkemään ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi
katsotte».
Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena valmis
hänelle tulemaan.

Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan
kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä
moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan
pojat taasen liikkeelle.
Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa
jättäneet.
Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän olisi
tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin hänet
myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi hääpäivän
jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen, tietämättä
missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut ollenkaan ja
laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta punasta enää
jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat kaaret, saattaen
polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi Koivulassa, jossa
ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen, hiljainen perhe-elämä
oli vallinnut.

III.
Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee
huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä,
äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää
kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat
haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä
tulevan.
»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»
Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano