Pilven hattaroita II | Page 9

sanaakaan. Hänen
sydämmensä on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi
ensimmäiseksi, jos puhua yrittäisi.
Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.
»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha

yhäti vaan... Pitäisi syödä paremmin... No niinhän ne morsiamet ovat
aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat
pulleiksi punakoiksi käymään.»
»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käyden
Helenan viereen istumaan.
»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.
»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle pahaa
tee... Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee... Sellainen suuri kartano,
viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja hopeaiset
siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon puhasta
rahaakin... Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät, kunnioittavat. Eikö
se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän askeleitamme. Kukapa
olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan Louhelan Antin mahtavaksi
emännäksi... Mutta muista Helena, mitä Herra on sinulle käskenyt.
Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun ohjattava hänen
askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi tulisi.»
»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän
voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen
lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja
riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle sukupolvelle
onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja lue sitten
kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon. Se
sinulle onnen tuopi.»
Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.
Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana
päivänä tulla auttamaan...
Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti
puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen.
Hän ei huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi
hitaasti metsään päin kävelemään.

Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki
yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti
eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä,
hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen
tuntunut.
Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut
heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään.
Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta oli
keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli kevätaurinkoa
etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne oli mielikuvitus
hänen sielunsa liidättänyt?... Äsken luuli hän olevansa matkalla
taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen jälkiään oli hän
seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron kosteaan laaksoon
tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän olevansa hylätty
kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään ystäviä. Linnut vaan
hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua hän nyt istahti
kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän puheensa, »Tule
meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja ei huolia,
aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme tyytyväisinä
oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta». -- Ja
Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään itsekseen ja
sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.
Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin
ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa
seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.
Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen
pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt... Päinvastoin viittasi hän
sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää...
Olkaamme me ystävyksiä... Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä
metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta
pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen
silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen
silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä
silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen

käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa,
kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.
»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä,
ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän
vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään...

IV.
Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän
päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on
jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija.
Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä
säihkyvät riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen
kasvoistaan.
»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille.
»Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se
siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».
»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan
sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen.
Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin, että
minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».
Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat
puhelivat vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan
tulevaisuudesta. Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat
leikit, hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.
»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.
»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.
»Matti!»
Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan

Antin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin oli
Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä Antti
lattialla. Matti oli hänet kuristanut...
Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä