Pilven hattaroita II | Page 7

hän.
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä
äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi
puolestaan ivallisesti tuntematon.
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja
tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti
haarikan pohjaan jotakin.
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta

täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me
tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme
koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti
sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä
tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi
esimerkkiä.
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti
haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa,
oletko sinä minun vertaiseni».
»Koetetaan, koetetaan».
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman
pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs
mies häävieraitten keskeltä.
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.
Olutta tuotiin.
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen,
minkä minulle jätät».
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei
pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä
pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en
häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna,

joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat
hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen
tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli
silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä
muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä
vierasta kohti ja lausui:
»Tuonen voimat, turman tuojat, Manalaisten mahtavimmat Tuolle
tuokohon häpeän, Iki-itkut ilkiöille. Liian suopea ois surma Liian
helppo helvetissä, Ankarista ankarimman, Rangaistuksista rajuimman
Ansaitsee hän ainiaaksi.
Korpiksi jos kohoaisi Linnun teitä liitämähän Pellon sontaa
sonkimahan Nurmen alta nuokkimahan, Viel' ois kelmillä keveä Liian
helppo herjaajalla.
Kalaksi jos katoaisi Järven jätkäksi tulisi Viel' ois heittiöllä helppo
Viel' ois vaivat liian lievät.
Sudeksi tuo survatkahan Metsän hulluksi hukaksi Luppakorva luntioksi
Häijyksi on hännäkkääksi.
Älköön ilmoisna ikänä Kuuna kullan valkeana Pääskö tuosta pälkähästä
Ihmislapsien iloihin Osakkaaksi ihmisonnen, Jollei konsa kuonohonsa
Suuhunsa saa suuruseksi Leipäsuolaa leukoihinsa Neijon kaunosen
kädestä».
Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo rupesi
vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi
ylönantamaan.
»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi noita,
ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko hääväen
kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.
Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa,

ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan
näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin,
eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin
kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä
pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin
joutua.

II.
»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»
»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan
elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»
Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen
näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin
kasvoistaan jo kajasti.
Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli
Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä,
vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa
askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli
poissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana
taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin
talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja
kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen
voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi
jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista
häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan
palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin
olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta
Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan
saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä
kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan

kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut
kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä,
naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää
saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli
hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän
lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet
hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä
tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin
tytär tyydyttävän selityksen.
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä
lyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat
tyttöjen posket.