Pilven hattaroita II | Page 6

heti paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli
alkuun päästä...
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen
hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat
olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään
kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen
heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni
myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä
loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de
P., vaimo kotona -- ehkäpä kuinka sairaana... Kaiken tuon lisäksi tuli
vielä hirveä jano...

Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut sanaakaan,
viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui poliisin perässä
pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi avattiin, ja he
astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui
hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään astuttuaan vaikeni
keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla ivalla ja muutamat
melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin tuijottivat; hän voi lukea
heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on? Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa
virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen,
mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät
vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu
päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut
virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa
konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»
»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.
Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet,
ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.
Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä suurta
kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.
»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.

»Niin!»
»Saatte mennä ulos!»
Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän
uudelleen sisälle ja päämies lausui:
»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran
tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa
matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».
Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen...
Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa, paiskasi
tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana iltana
pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että hänellä
oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän vaimolleen
sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.
Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa
aavistavana konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui
ulos vaunusta -- --
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi... Rouva kirkasi,
pyörtyi ja -- kuoli.

VIRONSUSI
Inkeriläinen satu.

I.
Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon,
mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset seisoivat

ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin
puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla ollut. Kirkkoherra ei
kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä pöydän päässä istui harteva,
punapartanen mies, jonka tuuheat, ohimoitten puolella ylös pyrkivät
kulmakarvat jo yksistään todistivat, ruskeista silmistä ja koukkunenästä
puhumattakaan, mikä hän oli miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä
kunniasija tarjottiin, jotta ei hän nuorille parille mitään onnettomuutta
toisi ja ilkeitten muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt
Louhelan Anttikin kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen
ja kulmakarvojensa rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten.
Morsian koetti parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän
vaan halusi ja talossa tarjona löytyi.
Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet
kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja
hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei
häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.
»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän
puoleen astuen.
»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.
»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä
häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».
Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle
salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».
Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli, minä
kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt... Vai sinä
se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti sattumus, että
sinut kerran kohtasin».
»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti Antti.
»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät
täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas

silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole
kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.
»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän
häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta
tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa luteita
vuoteista».
Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä
urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».
Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten
sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut,
moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan luo
rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.
»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies
olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».
Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä
kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen
sattui».
Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän oli
tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä kaksi
asiaa, ajatteli