Pilven hattaroita II | Page 4

talviöitten taivaan, sekä niityn
ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että
botaniikin rauhaan.
Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä
vaalea mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita
pölyisiä kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii
nuuskia! Olin kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka
suurimman osan täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin
puoliakaan nimilehtiä jaksoin katsoa.
»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan,
minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»
Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta
saanee nähdä ja kokea. -- Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja
kaikenlaisia... Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin
maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo
alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä, totisilta.
»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä?
Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'... Joko
taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten
joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? -- Kas vanha,
näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle
kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset
töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. -- Ja nyt luisuu
latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta,
selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti häntä
kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen
mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.'

Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko
iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen.
Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli
joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman
Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin
muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo
yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian
huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»
Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja
tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää
hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman
ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän
olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella huimaa
luonnettasi vastaan!»
Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.
Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla,
mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat
uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien
tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina
että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.
Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa
kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että
ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.
Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo
»konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.
»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.
Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan -- --
No eiköhän tuota -- -- Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen
valmis,» vastasi hän.
»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista

kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia
nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»
Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa
panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian
pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän
kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut...
Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan
iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma siitä,
että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten osain
kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt siinä
työssäkään loppuun.
Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes
eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata paremmin
kuin kukaan muu.»
Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen
isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään
Dionin esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.
»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään
maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan filosofiiassa,
mitä sitten -- ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun olen
laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil. kand. Kelo
alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti hänen
ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»
Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.
Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri
joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja
kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.
Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin
enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. --
Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan

oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka
hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja siivoja
hänen tunnillaan.

JUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.
Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli
tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen
ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina
elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä
nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta konsuli
oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän