Pilven hattaroita II | Page 3

vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan, että
häntä ennen usein oli nukuttanut.

Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin kuulikin
sanat: »Joko taas,» oli hän viidentenä vuonna viidennellä luokalla.
Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän
aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle
kohonnut. Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli
hänellä samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä
vaihetteli. Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi
kuutonen oli häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti.
Ruotsinkielestä oli hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut
syynä se, että useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja
hän siten ei voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta
päästäkseen päätti hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä
kuhnaillutkaan päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin
hän alkoi yhä enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen
hankki lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat
opettajat huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.
Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu
kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.
Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä olihan
yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon
koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys
syynä, mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.
Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia kesätyöhönsä,
mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon helmassa viettänyt,
tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän uskaltanut vielä ottaa
näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin kirkkaana mielessä, että
oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella ja purjehduksella; sitten
vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua uudelta, sitten hän kyllä voisi
ryhtyä pontevasti kiini.
Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat kirjat
koskematta kapsäkissä.
»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan

aamukahvia juodessaan. -- »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»
Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo... Katseltuaan
hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.
»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo...
Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen... Isä näytti
tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän
tyynesti:
»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin lue,
jollet niin edessäsipähän näet.»
Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä.
Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä hän
raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen vinttikamariin...
Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti yritteli Onni lukemaan,
yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos tästä jääkin vielä luokalle,
mutta yhäti esteet kaikellaiset, erittäinkin heinäajan hommat, häntä
estivät täydellä todella työhön ryhtymästä. Jo rupesi elokuu
lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun päästy. Sattuipa silloin Onnin
paras luokkatoveri heille vieraisin tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen
minkä mitäkin. Muisteltiin niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja
naurettiin niille sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.
»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan
niitä lukea.»
»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»
»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista
mieltä.
»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä
se tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi
luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei luokassa

vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei rehellinen kilpailu
lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi. Joutuisit sinne uusien
kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti katsovat, ajatellen: 'Tuo
vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.' Opettajan kasvoista saisit
aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»
Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki
voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.
Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota
huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle.
Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti
hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän
nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista
asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat olivat
toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti koulun
lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.
Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan
tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan
päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään,
niinpä Toivolakin.
Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian vaivaloisena,
juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis selvillä se, että hän
oli luotu filoloogiksi.
Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä
ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.
Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on
itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja laaja
kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.
»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,»
kertoo hän.
Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin mietteisin

vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja
elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää
ymmärrystä; mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä
rohjennut ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin
utelias vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä
astuvat astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen
taivasta tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni
kylliksi tehnyt kotona tuttavuutta