Pilven hattaroita II | Page 2

* * * *
Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään
osannutkaan useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään
opettajan tarkka silmä huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut
tietämättömyys vaan tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi
luokalle. Mutta yhäti sai hän varoituksia huolimattomuudestaan. Kun
hän itkusuin meni holhoojalleen päiväkirjaansa näyttämään ja tämä

ankarasti lausui tuttavat, mutta sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!»,
yritti hän kyllä tuumailemaan tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä,
mutta kun hän taasen istui luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset,
vanhaa tapaansa seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui
huomaamaan jonkun kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä
lahjoittaman puukon riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista
tunnilla ryhtyä kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä
juuri oli sitä varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä.
Puukko tuli siis salaa esille... Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili
äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle
matkakumppaniksi... Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota
hänen äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin
toverinsa... Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan
ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä tuoda,
mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa kotiin
itkemään -- --
»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.
»Mitkä ne siis olivat!» kysyi opettaja... »Toivola!»
Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut
kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!» vastasi hän
rohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: »Istu»
Se, jolta sitten kysyttiin, vastasi: »Ne ovat Viitasaaren reitti,
Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»
Toivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.
Yhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata
kohtaan. Muutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli
erehdys. Häneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä,
niinkuin muutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää
kuormaansa, vaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget
kaulaa kalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä
raivostuu, ja jos se ei auta, masentuu kokonaan.

Kerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.
»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun opettaja. »Vaikka
kysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata
vastausta... Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä
tirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.»
»Minä olen toista mieltä, veli,» huomautti luokan esimies. Vaikka
tuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se
minusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee
opettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi
sulattaa.»
»Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen
todellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee palan
kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.»
»Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun
hänet saadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta,
hän voi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa
hajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka
helpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit,
jotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa
tahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen
terävyydellä.
»Tuo on kyllä totta mitä sanot,» alkoi rehtori, kuultuaan edellisen
keskustelun, »mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset
vilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan,
laiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta luokalla
ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»
»Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat
edesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan.
Opettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada
hetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän
elämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat
keskiluokille päässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava.

Silloin pitää heissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he
häpeävät kumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava
ylläpitää luokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla
raskisi erota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan
oppilaan oma syy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin
edistymisen halu, kunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan,
on se hänen oma syynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on
opettajan huoli pidettävä.»
»Tuo kuuluu hyvin kauniilta,» huomautti hymyillen keskustelun
alottaja, »mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin
minä sinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili
saataisiin opetusta seuraamaan.»
»Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä
koko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin
mietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.»
»Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.»
»Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä
siitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä niitä
alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset oppilaat siitä
takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään. Senverran vaan,
että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»
Kello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.
Ensi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut
näillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle.
Tuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle
viskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt
laiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja
tavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.
Tästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut
millänsäkään, hänestä tulivat