Pilven hattaroita II

Pilven hattaroita II

The Project Gutenberg EBook of Pilven hattaroita II, by Matti Kurikka
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Pilven hattaroita II Pieniä kyhäelmiä
Author: Matti Kurikka
Release Date: March 5, 2006 [EBook #17925]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PILVEN
HATTAROITA II ***

Produced by Tapio Riikonen

PILVEN HATTAROITA II
Pieniä kyhäelmiä
Kirj.
MATTI KURIKKA

Tekijän kustantamana Wiipurissa 1889.

SISÄLTÖ:
Hätikkö Juttu, jota naiset eivät saa lukea Vironsusi Hevosen kertomus
VIIMEISEN KERRAN: Otjon vetäjät Papirossi Ensi kerta
naamijaisissa

HÄTIKKÖ.
Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon
lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään
omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen.
Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän äkkiä
näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän kaikki
savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin
»suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen
savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä
pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli takasin
työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi useampiin
osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa viereksimään.
Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut, liitettiin se pystyyn
pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli maahan pystytetty. Nyt
alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä. Jo oli se päästä
sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan viereen, kun pojalle mitä
lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti työnsä keskeiseksi, rientäen
sisään. Mylleröittyään hetken omassa tavara-arkussaan, tuli sieltä
paperien, puupalasien ja kaikenlaisen muun romun alta näkyviin
kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän ollut etsinyt, se pääsi siis
lattialle odottamaan; nyt tuli esiin kuvanpuolikas, josta pää oli pois
reväisty, mutta ei sekään kelvannut; mutta jopa löytyi etsittäväkin.
Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta eteen sattui ihan
tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen tuttaviinsa, muuten mitä
»latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin niin pimeä, ei hän
ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti viedä kirjan mukanaan

ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi silloin että lattiallahan se
hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun päästä. Hän kyyristyi takaisin,
otti hevosen käteensä, mutta ei pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi
säälillä katsella sen taittunutta jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen.
Ehkäpä tuo oli vielä parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan.
»Puikko keskelle, savea sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja
jalkahan oli siten tehty»; näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli
helposti löydetty, savea oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta
maalia? No sitähän löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika
arkkunsa ääressä. Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman
antaman maali-arkun, aikoi jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän
päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus täydentää nyt tuo!» tuli poika
silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin hän
istui pöydän ääressä sovittelemassa kuvanpuolikasta valkealle paperille,
niin että pään kohdalle jäi puhdas paikka. Siihen tahtoi hän itse pään
piirustaa. Mutta siihen olisi taas ollut liimaa tarvis -- ja sitäpä ei pojalla
ollutkaan. Täytyi siis lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis!
Mutta mammapa ei kuullut edes hänen kysymystäänkään, vaan käski
häntä yrttitarhasta porkkanoita ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää
kesken tärkeä toimi ja totella käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta
yrttitarhaan hypännyt. Pian oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen
syönyt ja sitten puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa
olevan hommassa hänen työpaikallaan.
»Mitä sinä minun saveani...!» huusi hän.
»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.
»Mene matkoihisi siitä!» virkkoi ankarasti Onni. »Hyvähän sinun olisi
toisen savesta...!» Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä.
Kuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.
Sattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai
minne.
»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.
»Minä teen itselleni pienen veikon!» vastasi vakavana poika.

»No, kuinka voit sinä sen tehdä?» kysyi hymyillen isä.
»Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä
luomaan, niin minä myöskin» -- vastasi poika.
»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.
»Sai sen puhumaankin!»
»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»
»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui
vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.
»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»
»Enhän minä --!»
»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. -- »Mene heti
lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt
sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä
keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä
tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»
Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun.
Hänen savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.
Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa
luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen
tähden keskoiseksi.
*