Pikku poikani | Page 6

Minua ei paranna mikään lääkäri.
JALMARI.
Sinun on nyt toteltava. Huomaathan, että hetki on tullut.
ELISE.
Kamala, julma hetki! (Jalmari yrittää kiiruhtaa keittiöön.) Elä mene!
Lääkäristä ei ole apua. (Katsoo rukoilevasti mieheensä.) Sinä yksin
voisit, kenties saattaa minut jälleen hengittämään.

JALMARI.
Taivaan Jumala, Elise?
ELISE.
Ei, älä koske minuun. (Kyynärpäällä tukien hylly-pöytään, pää käteen
nojaten hiljaa ruumistaan huojuttaen puhuu vaivaloisesti, pitäen
edelleen kirjettä kädessään.) Tässä on eräs kirje sinulle. Se tavattiin
lumesta portailta. -- Se oli auennut lumessa. -- Kirje oli kirjoitettu
sympateetti-musteella. -- Lämpimässä tulivat kirjaimet näkyviin. --
Luin sen. -- Sitten tuli eräs vahtimestari, joka tiedusti sinua ja -- --
kirjettä. Hän ei tahtonut sanoa, kenen asialla oli mutta kuitenkin lopulta
kuiskasi nimen. Se oli tämän kirjeen kirjoittaja. -- Tässä On kirje.
(Ojentaa kirjeen Jalmarille, joka on ehdottomasti kääntynyt pois
hänestä. Elise on astunut askeleen eteenpäin, edelleen huojuen hiljaa,
kädet suorina sivuilla ja yhteenpuristettuna.)
Jalmari luo häneen aran silmäyksen ja istuutuu sitten pöytänsä ääreen
kirjettä lukemaan. Sitten nojaa hän voipuneena otsansa oikeaan
käteensä. -- Hiljaisuus.
ELISE
(menee Jalmarin luokse, seisahtuu hänen tuolinsa taakse pyyhkien
kerran käsillään hänen hivuksiaan).
Jalmari raukka! (Vetäytyy pois.) Me olemme nyt autiossa erämaassa,
karkoitettuna paratiisista.
JALMARI
(nousee ja nojautuu kirje kädessä tuolin selkänojaa vasten.)
Elise, Elise! Eikö pitkällinen katumus ja uusi elämä voisi sitä jälleen
meille avata?
ELISE

(jäykästi.)
Se on siis totta?
JALMARI.
On.
ELISE.
Milloin se on alkanut?
JALMARI.
Milloin? -- Heti esimiehen hopeahäiden jälkeen -- -- silloin kiintyi
eräällä taholla huomio minuun -- mieheen, jolla ei ollut perittyä nimeä
ja jolla näytti olevan halu luoda tulevaisuutta itselleen ja -- -- No niin,
minä sain tehtäviä, jota paitsi vielä köyhyys ahdistaisi --
ELISE
(katsoo häneen tuskallisesti, nielee itkunsa ja ikäänkuin täyttäen
Jalmarin lausetta pääsevät häneltä hiljaa sanat.)
Sinua ja minua! -- (Vie kätensä hitaasti otsalleen.) Entäs esimiehesi?
JALMARI.
Hän ei tiedä mitään -- muut ovat vaiti.
ELISE.
Ja -- -- tänä iltana?
JALMARI.
Oi, Elise! Mieltäni polttaa suurempi tuska kuin uskotkaan. Armahda
heikkoa kurjaa!

ELISE
(tuskallisella ponnistuksella).
Ja tämän iltainen kokous?
JALMARI.
Elkäämme puhuko siitä -- -- sitten toisella kertaa. Se saa sinut
levottomaksi. Sinun täytyy rauhoittua mihin hintaan hyvänsä. Muista
lasta.
ELISE.
Mitä lasta? Niin, niin, niin! -- Rauhani on mennyttä! Mutta minä olen
lujempi kuin voisi luullakaan. On parempi kuin saan katsoa
häpeätämme vasten silmiä. Todellisuus ei voi olla tuskallisempi kuin
pelottavat kuvittelut. Sano siis kaikki tyyni.
JALMARI
(puolittain käsillään peittäen kasvonsa).
Kokoushuoneen portaitten vieressä on eräs yksityinen huoneusto, jonka
eteisen ovessa on pieni akkuna. Asukkaat houkuteltiin pois kotoaan.
Minulle valmistettiin pääsy pimeään eteiseen. Porraskäytävä oli
valaistu. Minä näin ja tunsin kaikki, jotka siitä kulkivat ja merkitsin
heidän nimensä listaan. Muu selviää tästä kirjeestä.
ELISE
(hysteerisesti.)
Ah!
JALMARI.
Kukaan ei tule tämän vuoksi kärsimään. Tiedettiin jo yleensä, ketä
kaupunkiin odotettiin.

ELISE
(ottaa häntä kuulematta taskustaan ne setelirahat, jotka aikaisemmin oli
Jalmarilta saanut.)
Nämätkin rahat ovat siis häpeällä saatuja?
Jalmari nyökäyttää päätään myöntävästi.
Elise sytyttää setelit kynttilässä ja panee ne sitten pöydällä olevaan
marmoriastiaan palamaan.
JALMARI
(menee kiiruusti uunin luo ja heittää tulisille hiilille kirjeen, jota hän
edelleen on pitänyt kädessään ja joka palaa kirkkaalla liekillä.)
Viimeinen. -- Ei koskaan enää.
ELISE
(katsellen liekkejä.)
Nyt ne palavat, nuo kauheat sanat! Jos voisin polttaa ne sanat
sydämestänikin, niin mielelläni menisin niiden kera tuleen.
JALMARI.
Minä rukoilen sinua, koeta rauhoittua. Ehkempä aika huojentaa minun
sieluni kuorman ja sinun tuskasi.
ELISE
(katselee jäykästi ja oudosti eteensä alasvaipunein katsein.)
Kun se mies joka kirjeen saapumista tiedusti, kuiskasi häveten minulle
vakoilijan nimen, karkasi minulta sieluni pois. Näin sen siveettömänä
ja väsyneenä, matalalla hitaasti pyrkivän yli vesien, vaipuvan vihdoin
äänetönnä aaltojen alle. Näin paikan virran pohjassa, johon se kuplana

painui soran ja kivien sekaan. Siellä vesi tuudittaa poloista, jolla ei ole
henkeä eikä ole kuollut.
JALMARI.
Sinähän hourit, Elise raukka.
ELISE.
En. Minä näin kaikki niin selvästi, kuin silmilläni ainakin.
JALMARI.
Kurjuuteen olemme uponneet, ja voimme odottaa apua ja armoa
ainoastaan Jumalan kädestä.
ELISE.
Sen Jumalan, jota onnemme päivinä emme muistaneet.
JALMARI.
Sinä et ole tähän syypää, eikä lapsi, jolle elämän annat. Tyynny lapsen
tähden.
ELISE.
Niin lapsi -- se on kauheaa! Oi Jumala, isä taivaassa.
JALMARI.
Sinun täytyy levätä, sinun täytyy saada unta ja unhottaa.
ELISE.
Niin unta ja unhottaa. -- Voitpa olla oikeassa. Tiedäthän että sinulle on
vuode ruokasalissa. (Ojentaa hänelle kynttilän.)
JALMARI.

Elise, rakkaani, uskotko, ettet voi koskaan anteeksi antaa?
Heikkoudessani oli paljon rakkautta.
ELISE.
Jumala ja kansamme antakoon anteeksi meille, sillä olemmehan yksi.
Hyvää yötä! (On sammuttanut pöytälampun ja ottaa toisen kynttilän.)
Jalmari menee huoneeseen, Elise pysähtyy oman huoneensa ovelle.
Hiljaisuus.
8:s kohtaus.
ELISE
(yksin.)
Jalmari! -- -- Miten hennoitkin! -- -- Nukkua en voi. Sieluni on
horroksissa kaukana virran pohjassa, mutta ruumiini ei saa rauhaa. -- Ja
minä en voi vapautua tästä taakasta. Minunhan tähteni hän vahingoitti
sielunsa. -- -- Mutta kuinka hän saattoi tehdä lapsen tähden, minun
rakkaan lapseni, viattoman pikku poikani tähden! Sinun pienellä
otsallasi on jo se häpeä, joka on seuraava sinua kautta koko elämäsi.