Pikku kettuja | Page 8

nähneet koettaessaan
todistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole
tapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä
se meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on tämän
maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan viettämisen
arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan syntymisen muistoksi,
emme sen ajan muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki kristityt,
vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja väitelleet, sittenkin ovat
jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet joulukuun 25 päivää rauhan
juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan hävittää ja historiallisten
arvelujen takia hylätä joulun rauhantervehdykset?
Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset, niin
kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua
odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua
toivottaa.
Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi
jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme,

jonka hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja
minulta mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat
joulupuun yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan
yhtä paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku
sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja
laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa
lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia kiiltäviä
koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja saada kynttelit
kestämään suorassa!
Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani
isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi milloin
mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani harsopukuista
nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku Tuomaan
luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina väliin
taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka kallistelivat milloin
oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä toisinaan ylösalasinkin ja
kääntelivät milloin millekkin mukalalle. Vaimoni ystävälliset
huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni uuvuttaisi, menivät
kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja keskellä yötäkin saatoin
yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja korjailemaan joulukuusta.
Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen ympärillä. Jos olisi ollut
valloitettava linnoitus tai suunniteltava taistelu, niin enpä totta tosiaan
olisi tarmokkammin toiminut kuin joulukuusta laittaessani. Jennynkään
into ei minun rinnallani riittänyt ja siksipä hän kerran sivumennen
arvelikin isänsä uudestaan lapseksi muuttuneen.
Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin
pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut,
puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen
etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme.
Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat ja
enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät, mutta
sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut. Ette
voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä oli.
Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama.
Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin elin

lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä pudota
hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli pysyi
paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat kirkkaasti ja
lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin tuskin uskaltanut
toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja melusimme niin
kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja kauvemminkin ja niin
päättyi joulunviettomme.
Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista.
Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja
kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat -- voi,
kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!
Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä
vanhan tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni
ja tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa.
Kaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet
milloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.
Mutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein roveissani.
Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan aikakauskirjaan,
mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt kirjoittamaan.
Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja alkoi tuntua
ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan aikaan sain
halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla tuhlata kalliita
pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta meillä käydessään
hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä.
Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti kasvatettu -- ilmankos he olisivat
niin epäsiistejä ja meluisia! Huomasin muutamain lasien ja lautasten
laidasta halkeilleen ja harmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta
-- siinä oli nyt sukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran
aukaisin kirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää
yksi laatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari
kolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on
kallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden
tekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs
Marjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin,

vaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy
ruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän
näe, vaikka koko talo on nurin närin.
Tulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni
terävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi kirjoittanut
"pikku ketuista". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja huomasin,
missä syy oli.
Oli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani ja
istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka
oli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.
Vaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.
-- Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen -- sammutathan
sinä sen kuitenkin aina.
-- Minä