Pikku kettuja | Page 7

taipumattoman ankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta
livahtamaan. Hän ei jätä mitään nuhtelematta; hän ei salli
puolustelemista; hän ei hyväksy mitään muuta kuin oman
mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen nuhteensa ovat niin
selvät ja terävät, että ne tepsivät paatuneimpaankin.
Siksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin
milloinkaan kiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon
puhuessaan niin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan
eivät rakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan
hieman ajattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen
alituisiin moitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa
etäisellä, muiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän
nuhtelevin silmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä.
He ihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka
miten siivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät
jotain nurinniskaista.
Rouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa
ympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on
saanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä.
Hänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri
velvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään
oikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja
erehdyksiä moittien.
Vastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen,
vaatimaton nainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja
oivallinen kuin hänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä
hänen periaatteensa ole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena
päämaalina on välttää ikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet
pysyviksi.
Rouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa,

sillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on
tietämättänsä miellyttävä.
Rouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä,
tutkien joka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: "katsoppas, Johanna,
tuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun
huolimattomuuttasi!" -- Rouva Tyytyväinen sanoo: "sanoppas, Johanna,
missä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin siroa
ja siistiä, paitsi -- katsoppas! -- pyyhkäiseppäs hiukan tuota suola-astiaa;
-- kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti."
Rouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta
puhuttavankaan kuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä
puolistaan. Hän kiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä
edistymään samaan suuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä
ylevänä vaimonsa silmissä ja lapset tuntevat olevansa äitinsä
rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin rouva Tyytyväinen joskus saattaa
olla aika vihainen ja torua väki lailla, kun jotakin menee ihan
nurinpäin.
Nämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan
tavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin
lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa
ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu
kohotettavaksi.
Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa
toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus
painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme
ole kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin
ole auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät
puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?
Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, -- puutteet, heikkoudet
ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa
äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.
* * * * *

Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.
Ensiksi: päättäkäämme uurastaa vaikenemisen avun harjoittamista.
Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta _moittimista syntinä_
elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja
turhanaikaisilla muistutuksilla.
Kolmanneksi: harjoittakaamme kiitoksen avua. Kaikkia meitä on
opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta
harvat meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin.
Samasta syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän
kiittää inhimillistäkin kuntoa.
Meidän pitää kiittää ystäviämme -- läheisiä rakkaita ystäviämme.
Meidän pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet
unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin
ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika
viisaasti huomauttaa heitä parannettavista puolista.
Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä
ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin
huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä
palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän
huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti
kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta
palvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten
hänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja
tekee saman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.
Kun moitit -- tee se harvoin ja aina kahden kesken -- niin sano tyynesti
ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten ja palvelijain
moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta. Ylpeyttä, uhkaa
ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden kesken annettu
neuvo kiitollisena huomioon otetaan.
Yleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina silloin
kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia ja

tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.
Kun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja
tunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme,
palvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme,
joko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava -- silloin olemme ottaneet
kiinni ja surmanneet yhden pikku ketun, joka on turmellut monta
nuppua viinimäessämme.

II.
Ärtyisyys.
Joulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.
Meillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta
vuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.
Monet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa